Mietteitä matkalle 9.5.

ARMOLLISUUS ON ASENNE

Taas tänään olen anteeksiantamisen edessä. Eilen vielä vapain mielin, sitten loukkaannuin ja purin hammasta yön yli. Vaikka olen jo alkanut luottamaan siihen, että on parempi luopua pikku hiljaa (tai pian) vihasta ja loukkaantumisista, kuin pitää niistä kiinni, niin annoin itseni taas riutua vihaisena ja mielen kehitellä oikeutuksia kokemalleni.

Luottamukseni anteeksiantamisen paremmuuteen perustuu siihen, kun Raamatussa niin opetetaan. Se on Jeesuksen ydinsanomaa. Vuosi vuodelta on tullut eteen ”oppimistilanteita” sen suhteen. Tilanteet, joissa olen loppujen lopuksi tahtonut antaa anteeksi ja pyytänyt siihen apua Jeesukseltakin, ovat päätyneet vapautumiseen vihasta yms. Tilalle on tullut elpyvä sisin ja vapaa olo. Kuin kahleet olisivat irronneet ja saa taas lentää. Voi toivoa hyvää toisille ja itsellekin tulee hyvä mieli.

Pastori Juha Vähäsarja toteaa Elämä –lehden kirjoituksessaan, että armahtaminen, anteeksiantaminen on ennen kaikkea asennelaji, ei tunnelmointilaji. Meidän tulee armahtaa silloinkin, kun ei yhtään tunnu siltä. Silloinkin, kun sydämessä on pettymyksen suru tai sielua kalvaa siihen lyöty haava. Silloinkin tahdomme noudattaa Jeesuksen kehotusta armahtaa.

Voin kysyä itseltäni: jos voisin ja kykenisin antamaan anteeksi toiselle, niin tahdonko? Jos vastaan, että tahdon, jos vain suinkin voin, on asenne kohdillaan. Silloin on kyse enemmän tunteiden kivusta kuin anteeksiantamattomasta mielestä, toteaa Vähäsarja.

Armahtaminen on toiselle vapauden antamista, ja itselle. Ei se tarkoita, että meistä tulisi ylimmät ystävät, mutta vapaudumme elämään omaa elämäämme. Minä annoin anteeksi, ja olen siitä kiitollinen. Se on parhainta, mitä olen elämässä oppinut. Antaa anteeksi.

Minua auttoi Matteuksen evankeliumista Jeesuksen kehotus: ”Menkää ja tutkikaa, mitä tämä tarkoittaa: Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja”. (Matt. 9: 9-11)

 Eija Partanen