Uutislistaukseen

Liisa Seppänen: Kelttien hengellisyydessä ja suomalaisessa kansanhurskaudessa on samaa alkuvoimaa

20.6.2018 17.44


Haluaisin oppia elämäniloa! Se on suurinta jumalisuutta. Hartain toiveeni on, että minusta tulisi hyväntuulinen ja tyytyväinen vanha mummo, julistaa kirjailijapappi Liisa Seppänen (60) Askel-lehdessä.

Vanhat kelttiläiset sanoivat, että joka ei löydä Jumalaa Luonnon Kirjasta, ei löydä häntä mistään muustakaan kirjasta, Seppänen toteaa.

Rintamamiestalossa Mikkelissä asuva kirjailijapappi näkee Jumalan luomistyön kaikkialla ympärillään. Hän viittaa suuriin kuusiin kotinsa vieressä.

– Kuuset humisevat tuulessa kuin munkkikuoro. Huu huu, Seppänen puhaltaa ilmaa ja heiluttaa käsiään puiden rytmiin eläytyen.

– Lintujen ja oravien äänet, aallot, jään vongahtelu... Tämä kaikki on mystistä laulua! Viattomuuden tilassa olevan luonnon kuoro soi ja sirkuttaa Luojan ylistystä.

Luontomystikon piti tehdä ja johtaa vuosien ajan pyhiinvaellusmatkoja muinaisten kelttien maille ennen kuin hän sisäisti sen, minkä tiesi jo Savon Säyneisessä vietettyinä varhaisvuosinaan.

– Olen hehkuttanut nolostuttavan paljon kelttiläisyyden raikasta ja arkista hengellisyyttä, vaikka suomalainen kansanhurskaus on samanlaista. Täälläkin on kuljettu metsässä Luojan ihmeitä tutkien.

– On huvittavaa, että minun täytyi mennä ulkomaille oppimaan perusasioita. Ihmisen tulee tarttua arkiseen työhön ja pitää kiinni riittävästä levosta ja pyhästä. Lähimmäisiä on palveltava rakkaudella ja ilolla.

Paimentolaissielu ymmärsi lopulta: "Ei minusta ole virkamieheksi"

Liisa Seppänen tunnetaan rauhallisena ja rauhoittavana sielunhoitajana ja hengellisenä ohjaajana, mutta hänen sisäinen maailmansa on myllertänyt.

Valmistuessaan teologiksi 21-vuotiaana hänestä tuli Suomen nuorin seurakuntalehtori. Eteenpäin elämässään kiivaasti pyrkivä suorittaja sai pian miehen, lapsia ja omakotitalon. Hän pääsi unelmatyöhönsä perheneuvojaksi, vaan vaihtelu virkisti vähän väliä.

– Kaltaiseni paimentolaissielu tulee levottomaksi, jos on liian pitkään paikallaan, Seppänen sanoo. Hän näyttää reppuaan, johon mahtuu "kaikki mitä pyhiinvaeltaja tarvitsee".

Seurakuntapappi, kehitysvammatyön teologi, uskonnonopettaja, Helsingin hiippakuntasihteeri, Heponiemen Hiljaisuuden keskuksen pappi, Mikkelin perheasiain neuvottelukeskuksen johtaja...

Seppänen sai tehdä kiinnostavia töitä yli 30 vuotta.

– Mutta se vaivasi ja hävetti minua, kun en osannut pysyä missään virassa pitkään. Lopulta ymmärsin, ettei minusta ole virkamieheksi! Olen yrittäjähenkinen maalaistalon tyttö. Haluan itse päättää tavoitteeni.

Viimeisestä virastaan Mikkelin hiippakuntasihteeri irtisanoutui vuonna 2014. Hän heittäytyi "vapaaksi haahuilijaksi", kirjailijaksi.

Työmatka on lyhyt: rappuset yläkertaan, jossa odottaa yksinäinen savotta tietokoneen äärellä.

– Tässä iässä sitä miettii jo aikansa rajallisuutta. Jääkö minusta mitään jäljelle, kun kuolen? En osaa kutoa villasukkia, joten teen kirjoja. Niissä ojennan eteenpäin sitä hyvää, mikä on puhutellut minua.

Kelteillä pyhä ja maallinen kietoutuvat toisiinsa

Alkuvoimaisen ja luonnonläheisen uskon etsijä kartoittaa kirjoissaan Irlannin, Skotlannin, Englannin ja Walesin kelttikristillisyyttä, jonka kultakausi oli 400–700 jKr.

– Käytännön ihmisenä menen sitä kohti, mikä tuntuu antavan elämää. Tuoretta innoitusta voi hakea ennen meitä kulkeneilta kristityiltä.

Keltit rakastivat runoutta, musiikkia ja kuvataiteita. Pyhä ja maallinen kietoutuivat toisiinsa. ”Sielunystävät” jakoivat hengellisinä matkakumppaneina murheet, ilot ja kipeät salaisuudet.

Pappia viehättää myös kelttien kevyt hengellinen hierarkia ja vieraanvaraisuus.

– He elivät Kristuksen inspiroimaa rohkeaa elämää. Sitä minäkin ikävöin.

– Keltit hylkäsivät välillä turvalliset ympyrät harjoittaakseen pyhiinvaellusta Kristuksen tähden ja oppiakseen elämään kokonaan hänen varassaan, Seppänen selvittää, ja luonnehdinta sopii häneen itseensäkin.

– Turisti käy katsomassa nähtävyydet ja tallentaa ne kameraansa. Pyhiinvaeltaja taas katselee kaikkea hiljaisuuden ja hitauden hengessä ja tallentaa sydämeensä sen, mikä puhuttelee. Jumalan ilmoitus jatkuu arjen keskellä.

"Herätysliikkeiden varjopuolena on liiallinen omien syntien tutkiminen"

Tuoreeseen teokseensa Maa jalkojeni alla (Kirjapaja 2018) Liisa Seppänen on valikoinut ja suomentanut kelttiläisiä rukouksia.

– Minua innostaa näissä rukouksissa hyväntuulinen ja ihmettelevä perusvire, josta puuttuu Jope Ruonansuun kuvaama asenne: "Anteeksi, että olen olemassa, ja sorry, kun olen syntynyt."

– Suomalaisen kristityn itsetunnolle tekisi hyvää, jos näkisimme itsemme vähän enemmän pyhinä kuin syntisinä. Kirkon lapsityössä korostetaan, että jokainen on Jumalan silmissä kaunis, mutta muuten asiasta puhutaan vähän.

Lapsuudenkodistaan Liisa sai körttiläisen perinnön. Hän pitää herätysliikkeiden ansiona uskon omakohtaisuuden opettamista, mutta sen varjopuolena on liiallinen oman itsen ja syntien tutkiminen.

Ranskassa Taizén ekumeeniset veljet kertoivat kerran huomanneensa, että "te vakavat Pohjolan kristityt olette kovin kiinnostuneita synnistä". Halusivatko veljet vihjata suomalaisryhmälle, ettei kristinuskon ydin olekaan synnissä ja itsetarkkailussa, Seppänen mietti.

Taizén sääntö ohjaa toiseen suuntaan: "Yksinkertaisuus ilmenee veljen vapautuneena ilona, kun hän lakkaa vahtimasta sekä edistysaskeliaan että takaiskujaan kiinnittääkseen katseensa vain Kristuksen valoon."

Keltit tuunasivat ristiä ja lisäsivät kuvion päälle ympyrän, ylösnousemuksen auringon. Sen avaamalle asenteelle olisi tilausta myös tässä pitkän pimeän ja melankolian maassa.

– Ihmisten kasvot säteilevät Jumalan kauneutta, jokainen kantaa jotain viestiä Jumalasta. Meidät on luotu rakkaudesta ja rakastamaan.

"Uppouduin kirkon rukouselämän tuotekehittelyyn"

Hiljaisuuden liikkeessä vaikuttaneen pastorin katse kääntyi 30–50-vuotiaana sielun sisäavaruuteen päin.

– Uppouduin kirkon rukouselämän tuotekehittelyyn ja posmotin ääneen hetkirukouksia monta kertaa päivässä.

– Retriitit, luostarit ja kaikenlaiset "korkean paikan leirit" vetivät puoleensa, jopa perhe-elämän kustannuksella. Kynttilä ja ikoni kulkivat aina repussani, sillä muuten ei rukouselämästä tullut muka mitään.

Ensikosketuksensa kelttiläisyyteen Liisa Seppänen sai hiljaisuuden retriitissä. Ohjaajana toiminut anglikaanipappi lähetti osallistujat kävelylle ja kehotti pysähtymään paikkaan, jossa silmiin tai korviin osuu jotakin puhuttelevaa.

Kaatuneen kuusivanhuksen juurakon vieressä ja havumetsän hiljaisuudessa papin päiväkirjaan alkoi syntyä omia psalmeja.

Inspiraation lähteitä hänelle olivat myös 1990-luvulla suomennetut kelttiläiset rukouskirjat.

Liisa innostui rukousten yksinkertaisuudesta. Ei hiottuja sanamuotoja ja uuvuttavaa itsetutkiskelua, vaan maanläheistä yhteyttä Jumalaan – kuin puhetta ystävälle arkipuuhien lomassa.

Viidenkympin jälkeen häntä on viehättänyt arkinen usko. Hengellinen elämä ei ole muusta elämästä erillinen saareke. Se on tavallista arkea Jumalan katseen alla.

– Oma katseeni ei käänny enää sisäänpäin vaan ympärilleni. Mitä ehdin vielä nähdä ennen kuin aikani päättyy?

EU:n huonoin rukoilija

"Hengelliset hengitysvaikeudet" hävettävät välillä Seppästä.

– Olen 60-vuotias pappi eikä mitään etenemistä ole havaittavissa! Hengellisessä elämässäni ei ole hurraamista, mutta haitanneeko tuo mitään? Jumalan olemassaoloa se ei järkytä.

Nainen väittää itseään "EU:n huonoimmaksi rukoilijaksi", etenkin esirukoilijana aivan surkeaksi.

– Kun en osaa sanallistaa esirukousta, visualisoin mielessäni rakkaita ihmisiä. Näen lapsenlapsen koulumatkallaan ja Jeesuksen kantamassa hänen reppuaan. Näen äitini hoitokodin vuoteessa vaipanvaihtoa odottamassa ja Jeesuksen istumassa vieressä. Pyyntö on lyhyt: Jeesus, siunaa!

Liisa Seppänen rakastaa aamuja.

– Puolitajuisessa aamurukoushorroksessa on ihanaa viipyä peiton alla.

– Kelttiläisessä aamurukouksessa sanotaan tuoreesti ja ihmetellen: "Jumala, siunaa minulle tämä uusi päivä, jollaista en ole ennen nähnyt!"

Seppäset lukevat aamuisin yhdessä Raamattua.

– Raamattu heittää aina kohdevalon johonkin asiaan elämässäni. Sitä on jännittävää kuulostella.

"Kaipauksen ohuissa hetkissä tihentyy pyhyyden tunto"

Kelttejä ja suomalaisia yhdistää kaipaus. Kaipaamme elämäämme sitä voimaa ja tuoreutta, mikä virtaa Jumalasta ja mikä tekee jokaisesta aamusta ihmeen, pienen ylösnousemuksen, Seppänen kokee.

Hän siteeraa suomentamaansa rukousta: "Jumalan kanssa käyn levolle ja Jumalan kanssa nousen ylös. Jumala on jokaisessa auringonsäteessä, eikä ole yhtään ilon sädettä ilman häntä."

Aamukahvia nauttiessaan Liisa lukee ensimmäisenä lehdestä auringonnousun ajan.

– Se on niin hyvä uutinen! Jumala ylläpitää vielä tätä maailmaa. Se ei riipu minusta eikä kenestäkään. Tätä jaksan aina ihmetellä.

Keltit ajattelivat, että ihminen on hengellisesti herkin ja vastaanottavaisin "ohuina hetkinä" eli saumakohdissa kahden todellisuuden välissä: kun yön pimeys vaihtuu aamun valoksi, arkipäivä pyhäksi, talvi kevääksi.

– Ohuissa hetkissä tihentyy pyhyyden tunto. Ihminen tunnistaa Jumalan läsnäolon ja antautuu rukoukselle. Vain läpikuultavan ohut verho erottaa tuonpuoleisen tämänpuoleisesta.

– Minulle niitä hetkiä ovat välitilat unesta valveille siirtyessä. Kaikkein ohuimpina hetkinä elämä on alkamassa tai päättymässä. Yhdeksäs lapsenlapseni syntyy pian, ja hoitokodissa oleva äitini tuntuu jo katsovan taivaaseen.

Kuolema merkitsee kotimatkaa pyhien luo.

"Koetan kulkea mukana toisen kärsimyksessä"

Liisa Seppänen ei jätä koskaan lukematta ruokarukousta. Se muistuttaa, että Jeesus on läsnä keittiössä, arkiateriassa.

– Mitä niukempaa kirjailijan elämä on, sitä suurempi on kiitollisuus ruuasta. On leipää, perunoita, muikkuja. Kiitos!

Rukous kuuluu yhteen myös taistelun kanssa.

– Minulle on annettu "taistelukutsuja": puolison työttömyys, äidin Alzheimer, läheisen menehtyminen syöpään, avioero lapsiperheessä, kummipojan huumeongelma.

– Itselleni sopiva rukouksen muoto on toiminnan tie. Koetan kulkea mukana toisen kärsimyksessä.

Seppäsen mielestä kristittyjen kiusaus on käpertyä sisäänpäin ja askarrella muotomenojen kanssa. Sen sijaan meidän pitäisi kannustaa toisiamme hyviin tekoihin.

– Eihän Jeesus kiivaillut liturgian, virkakysymysten tai opin puolesta! Hän kiivaili syntisten ja syrjäytyneiden puolesta. Mahtaako Jeesus vaipua epätoivoon katsellessaan meitä, jotka tyydymme vain puhumaan hänen teoistaan?

– Eikö hän lähettänyt meitä jatkamaan työtään maailmassa – rakastamaan ja armahtamaan? Jeesuksen sanoma toteutuu diakoniassa. Siellä tehdään joka päivä pieniä asioita suurella sydämellä.

Ilo vie raskasmielisen lähemmäs Jumalaa

Sukunsa naisten tavoin Liisa Seppäsellä on taipumusta alakuloisuuteen ja raskasmielisyyteen, haikeaan huokailuun. Siksi hänen kilvoituksensa liittyy elämästä iloitsemiseen.

Häneen kolahti ohje, jonka 500-luvulla elänyt Walesin pyhimys David antoi kuolinvuoteellaan: "Olkaa iloisia! Säilyttäkää uskonne Jumalaan, pysykää uskontunnustuksessa!"

– Uskon, että kaikki mikä synnyttää iloa, vie lähemmäksi Jumalaa. Kun katan ruokapöytää, teen puutöitä verstaalla tai hakkaan saunapuita liiterissä, tunnen lapsenomaista iloa ja kiitollisuutta Jumalan lahjoista.

– Toimettomuus ja liika vatvominen vievät sitä vastoin ahdistukseen.

Tarpeelliset asiat -rukous summaa Liisan elämänasenteen.

"Olkoon käsilläsi aina jotakin tekemistä. Olkoon kukkarossasi pari lanttia. Paistakoon aurinko aina ikkunaasi. Syttyköön sateenkaari jokaisen sateen jälkeen. Olkoon ystävän käsi aina lähettyvilläsi. Jumala kannustakoon sinua ja täyttäköön sydämesi ilolla."

Liisa Seppäsen äiti pääsi Taivaan kotiin 13.4.

Kuva: Jenni Kosonen/ Kirjapaja

Juttu on julkaistu Askel-lehdessä 5/ 2018.