Tänä vuonna esittelen blogiteksteissäni kristillisiä kirjoja, jotka sopivat uskossaan ensiaskeleita ottaville. Avukseni on lupautunut kangasniemeläisiä seurakuntalaisia: he suosittelevat minulle jotain perusteosta, jonka sitten luen. Suosittelijan perusteluiden lisäksi kerron omia ajatuksiani kirjasta.

Koska lukeminen on minulle tärkeää ja lukuhaasteet kivoja, ajattelin rohkaista teitä, blogin lukijat, tarttumaan nyt kristillisen kirjallisuuden haasteeseen. Monille esiteltävät kirjat ovat varmasti tuttuja, sillä niiden joukossa tuskin on uutuuksia – toisaalta valitut kirjat ovat varmasti sellaisia, että kestävät useita lukukertoja. Jos siis haluat, voit asettaa itsellesi tavoitteen lukea tässä blogisarjassa esiteltävät kirjat tämän vuoden aikana. Himolukijat saavat lisävinkkejä Reijo Telarannan blogiteksteistä, joissa esitellään ansiokkaasti uusia kristillisiä kirjoja.

Ensimmäinen suosittelija on monille tuttu pastorimme Pirkka Sieviläinen. Pirkan mielestä Kalevi Lehtisen Sinulle-kirja sopii monille siksi, että kirja sisältää selkeää evankeliumin sanaa. Haastattelussa paljastui, että Kalevi Lehtinen on itse asiassa Pirkan esikuva.

– Kalevi oli armoitettu julistaja, jonka ääni oli rakkaudellinen. On se kumma juttu, miten monet hänen puheensa ovat jääneet mieleeni! Omissa puheissani siteeraan mielelläni Kalevi Lehtisen ajatuksia. Monet tapauskertomukset ja vitsitkin olen saanut Kalevi Lehtiseltä! Pirkka, seurakuntamme humoristi, tunnustaa.

Olen itse lukenut Sinulle-kirjan vuonna 2012, kun sain sen äidiltäni lahjaksi. Koska edellisestä lukukerrasta on jo aikaa, tartuin kirjaan ilolla uudelleen. Kiinnitin heti huomiota Pirkan mainitsemaan huumoriin: Kalevi toteaa eräässä tilanteessa useimpien ihmisten pitäneen häntä vähän tärähtäneenä, ”mikä ei ole kauhean väärä arvio” (s. 9). Samanlaista lämmintä vitsailua omalla kustannuksella on läpi kirjan.

Itseäni kosketti Kalevi Lehtisen tapa puhua uskosta: Jeesus ei ollut hänelle yksi vaihtoehto muiden joukossa vaan elinehto: ”En voinut valita vaihtoehdoista: Jeesus tai jokin muu, vaan Jeesus tai ei mitään.” (s. 12) Tällä Lehtinen viittaa siihen, että monet näkevät elämän hämäränä taipaleena kahden pimeän yön välillä, täysin vailla tarkoitusta. Uskon avulla saamme luotua merkityksen elämälle: Jumala antaa meille tulevaisuuden ja toivon.

Kalevi Lehtinen antaa hyvän vinkin tilanteisiin, joissa koemme epävarmuutta asemastamme Jumalan lapsina. Ihmisen tuntemukset voivat vaihdella, mutta Jumalan lupaus pelastuksesta on totta silloinkin, kun epäilee, Lehtinen muistuttaa. Tästä tuli mieleeni oma äitini, joka on opettanut meille lapsilleen ja lapsenlapsilleen lausahduksen ”puhua järkeä tunteilleen”. Aina ei kannata uskoa kaikkea, mitä tuntee tai ajattelee, vaan voi rauhoitella itseään järjen äänellä. Jos Raamatussa lukee, että olen pelastettu ilman omia ponnistelujani vain uskomalla Jeesukseen – mikä minä olen väittämään vastaan?

Kalevi Lehtinen korostaa kristittyjen yhteyttä: ”Me kaikki saamme hyväksyä toisen kristityn täällä maailmassa riippumatta siitä, näkeekö hän jokaisen yksityiskohdan juuri samalla tavalla kuin me.” (s. 94) Suvaitsevaisuudelle olisi totisesti käyttöä! Kalevi Lehtinen muistuttaa, ettei kristittyjen yhteys perustu samanlaisuuteen vaan erilaisuuteen: 1. Korinttilaiskirjeen 12. luvussa seurakuntaa verrataan Kristuksen ruumiiseen, jossa jokaisella jäsenellä on oma tärkeä tehtävänsä. Jos kaikki olisivat pelkkiä käsiä, ruumis olisi toimintakyvytön.

Kirjan loppupuolella Kalevi Lehtinen kirjoittaa näyistä: Meidän on tärkeää unelmoida, sillä unelmat muuttuvat suunnitelmiksi ja toiminnaksi. Lehtinen korostaa, että Suomen kansalla on kaksi vaihtoehtoa: muuttua tai juuttua. ”Uskon Jumalan haluavan saada jotakin uutta liikkeelle, muutosprosessin, muutosvalmiuden, eikä että jäämme vain vanhan puolustamiseen. [- -] Me tarvitsemme niitä ihmisiä, jotka näkevät enemmän kuin vain faktat ja realiteetit.” (s. 111) Kalevi Lehtinen perustelee pitkälti, miksi näkyjen pitää olla tarpeeksi isoja: isot näyt saavat muistamaan, että tarvitsemme niiden toteuttamiseen Jumalan apua, että omin voimin emme niitä saa toteutettua. Liian pienet näyt puolestaan eivät anna meille tarpeeksi haastetta: niiden parissa aikaa jää toisarvoisiin asioihin ja meistä tulee pikkusieluisia. (s. 114)

Oli todellinen ilo aloittaa tämä blogisarja juuri Sinulle-kirjalla. Luin sitä useana iltana peräkkäin ja koin kirjan kuin lempeäksihalaukseksi. Joka lukukerran jälkeen minulla oli hyvä mieli. 6-vuotias tyttäreni, joka oppi syksyllä lukemaan, rakastaa äitinsä tavoin kirjoja. Kun jokin kirja on hänestä erityisen hyvä, hän arvioi sen asteikolla 6/5. Vaikka en tässä blogissa aiokaan arvioida käsittelemiäni kirjoja, voin paljastaa antavani Sinulle-kirjalle itse saman arvion. Kirjan avulla muistin joka ilta, että näinhän se on: ”Jumala on rakkaus.” (1. Joh. 4:16)