Kirkkoherra Matti Tolvanen tarkastelee sisällissotaa kirkon näkökulmasta

Kirkko ja sisällissota 1918

Itsenäisen Suomen 100-vuotisjuhlavuoden muistelemisen ja juhlinnan jälkeen olemme siirtyneet vuoteen, jossa myös muistellaan. Eri tavoin ja eri yhteyksissä, niin kuin tänäänkin, muistellaan sata vuotta sitten tapahtuneita järisyttäviä tapahtumia maassamme. Nyt ei enää juhlita. Mitäpä juhlimista olisi siinä, että punaisiin ja valkoisiin jakaantuneet suomalaiset tappoivat toisiaan vapaussodassa, sisällissodassa, kansalaissodassa, veljessodassa, kapinassa. Ainakin näitä nimityksiä käytetään vuoden 1918 sodasta. Itse käytän nimitystä sisällissota. Tämä vuosi on surullisten muistojen vuosi. Tässä esityksessä en ajan puutteen vuoksi keskity sodan yksityiskohtiin. Kerron ensin sodan syistä. Sen jälkeen kuvailen kirkkomme ja sen papiston suhtautumista sotaan ja sen eri osapuoliin. Lopuksi luon katsauksen sodan menetyksiin.

Sodan syyt

Jotta ymmärtäisimme, miksi sisällissota 1918 syttyi, on palattava vuoden 1917 tapahtumiin.  Maaliskuussa 1917 Venäjällä tapahtui vallankumous. Tsaari Nikolai II joutui luopumaan vallasta. Venäjän johtoon tuli ns. väliaikainen hallitus. Maaliskuun vallankumous vaikutti heti Suomeen, joka oli Venäjän autonominen suurruhtinaskunta, oli ollut jo vuodesta 1809 lähtien. Kun tsaarin valta oli murrettu, Venäjän väliaikainen hallitus pyrki omaksumaan tsaarin entiset valtaoikeudet Suomen suhteen. Tätä maassamme ei niin vain hyväksytty. Täällä alettiin kuumeisesti pohtia. Miten syntynyt valtatyhjiö tulisi täyttää? Kenelle kuuluu Suomessa korkein valta tässä sekasortoisessa tilanteessa? Venäjän väliaikaiselle hallitukselle sitä ei haluttu luovuttaa.

Suomen senaatti, hallitus, teki heinäkuussa 1917 eduskunnalle esityksen, että tsaarin valtuudet siirrettäisiin senaatille ja tarkemmin sanottuna senaatin talousosastolle. Eduskunta ei tätä kuitenkaan hyväksynyt. Sitä vastoin se päätti, että valta siirrettäisiin sille itselleen. Tätä eduskunnan päätöstä kutsutaan ns. ´Valtalaiksi´. Jos valtalaki olisi astunut voimaan, se olisi käytännössä merkinnyt Suomen itsenäistymistä. Mutta laki jäi toteutumatta.

Suomalaiset olivat olettaneet, että Venäjän väliaikainen hallitus olisi sanan mukaisesti väliaikainen. Arvioitiin, että se menettäisi valtansa voimistuvalle bolsevistiselle vallankumousliikkeelle. Tuossa tulevassa vallanvaihdossa ja sen myllerryksessä Suomi sitten käyttäisi tilaisuutta hyväkseen ja ilmoittaisi ottaneensa vallan omiin käsiinsä. Väliaikainen hallitus kuitenkin säilyi ja sen johtaja, Kerenski, hajotti Suomen eduskunnan heinäkuussa 1917! Lokakuussa suoritettiin uuden eduskuntavaalit. Sosiaalidemokraatit menettivät eduskuntaenemmistönsä ja saivat 92 paikkaa. Tämä luonnollisesti aiheutti suurta katkeruutta sosiaalidemokraattien parissa.

Venäjän maaliskuun vallankumous oli tuonut mukanaan sisäisiä levottomuuksia Suomeen. Vallankumousmieliala levisi laajoihin kansalaispiireihin maassamme jo lähes vuosi ennen sisällissodan alkua! Lisäksi maa kärsi elintarvikepulasta. Ihmiset olivat myös pettyneet, että kauan odotetut yhteiskunnalliset uudistukset olivat jääneet toteutumatta.  Venäjän vallankumouksen toteutuminen aiheutti myös sen, että järjestysvalta lakkasi maassamme. Tsaarillinen poliisi hajosi.  Tästä seurauksena yhteiskunta joutui kaaostilaan. Tapahtui kaikenlaisia rikoksia ja murhiakin. Hallitus reagoi tähän perustamalla syksyllä 1917 200-miehisen ratsupoliisiosaston valvomaan järjestystä. Se ei kuitenkaan kyennyt rauhoittaman oloja. Sitä vastoin osaston olemassaolo vain ärsytti sosialistien äärimmäisyysaineksia.

Näin vakava elintarvikepula, olojen rauhattomuus ja eduskunnan tekemien uudistusten viivästyminen antoivat sosiaalidemokraattien äärimmäisyysaineksille aihetta katkeruuteen. Nämä alkoivatkin veljeillä Suomessa olevien venäläisten sotajoukkojen kanssa.

Marraskuun 7. päivänä 1917 tapahtui Venäjällä vallanvaihto. Bolsevikit Leninin johdolla ottivat vallan itselleen. Väliaikaisen hallituksen aika oli ohitse. Kun tieto tästä tuli Suomeen, porvarienemmistöinen eduskunta valitsi kolmimiehisen valtionhoitajakunnan käyttämään korkeinta valtaa Suomessa. Sosiaalidemokraatit äänestivät tätä vastaan. Äärimmäisyysjoukot alkoivat tämän jälkeen vaatia suoraa toimintaa. Puoluetoimikunta muodosti työväen vallankumouksellisen keskusneuvoston.

Kun eduskunta ei alistunut sosialistien moninaisiin vaatimuksiin, julistettiin suurlakko. Sen oli määrä alkaa 13. päivänä marraskuuta 1917. Lakko sai aikaan ihmisissä yhä syvenevän turvattomuuden tunteen. Jo syksyllä perustettujen punakaartien tehtäväksi tuli huolehtia järjestyksen ylläpitämisestä. Vaikka lakon johto oli varoittanut mm. yksityisistä kostoteoista, niitä tapahtui. Tunnetuin surma tapahtui 7.11. Punakaartin jäsenet surmasivat kartanonomistaja Alfred Kordelinin. Venäläisten tukemat punakaartilaiset suorittivat kotietsintöjä, vangitsivat ja pahoinpitelivät aseettomia kansalaisia. Paikka paikoin syntyi yhteenottoja punakaartin ja jo kesällä perustetun suojeluskunnan välillä. Kaikista levottomuuksista huolimatta lakko päätettiin kuitenkin lopettaa.

Näissä rauhattomissa oloissa Suomi julistautui itsenäiseksi 6.12.1917. Venäjä tunnusti Suomen itsenäisyyden 4.1.1918. Sen jälkeen muidenkin maiden tunnustuksia alkoi saapua. Jännitys maan sisällä kuitenkin vain syveni. Mellakat ja väkivalta jatkuivat maan eri osissa. Tammikuun 12. päivänä eduskunta päätti antaa hallitukselle valtuudet perustaa luja järjestysvalta. Tämä päätös tuli kuitenkin liian myöhään. Sosialistien Kullervo Manner väitti, että tämän päätöksen takana oli vain porvariston pyrkimys luokkaetujensa suojelemiseen. Venäläiset jatkoivat sosialistien äärimmäisyysaineksien aseistamista. Voimantunnossaan Punakaarti irtaantui sosiaalidemokraattisen puolueen johdosta.

Suunnitellessaan järjestyksen palauttamista maahan senaatti asetti toivonsa suojeluskuntiin. Tammikuun alkupuolella Venäjältä palannut kenraaaliluutnantti Mannerheim valittiin perustetun sotilaskomitean puheenjohtajaksi. Hän otti tehtävän vastaan 16. tammikuuta. Sosialistien puolella ratkaiseva päivä oli 22. tammikuuta. Tuolloin sosiaalidemokraattisen puoluetoimikunnan kokouksessa enemmistö torjui jyrkemmän siiven vaatimuksen vallankumouksen alkamisesta. Kuitenkin jo seuraavana päivänä vähemmistöön jäänyt jyrkempi siipi ajoi uhkauksella vaatimuksensa vallankumouksen aloittamisesta läpi.

Tästä kahden päivän jälkeen tammikuun 25. päivänä Mannerheim teki päätöksen aloittaa venäläisten joukkojen riisumisen aseista. Samana päivän senaatti julisti suojeluskunnat hallituksen joukoiksi. Pian venäläisiä alettiin riisua aseista. Vapaussota oli alkanut. Vaikka Punakaartin valmistelut olivat paikoin erittäin pahoin kesken, päätös vallankumouksen alkamisesta tehtiin pian. Liikekannallepano määrättiin aloitettavaksi 27. tammikuuta 1918. Sen tuli olla loppuun suoritettuna kolmessa päivässä. Näin Pohjanmaalla alkanut vapaussota alkoi vääjäämättä laajentua sodaksi punakaartien ja suojeluskuntien välillä ja muuttui sisällissodaksi.

Kirkko ja sisällissota

Mikä oli kirkon paikka sodan kulussa? Miten papit asemoituivat sodan osapuolten kesken? Sen ymmärtämiseksi on katsottava tilannetta vähän laajemmin. Sosialistinen työväenliike oli terävöittänyt kirkkokritiikkiään 1900-luvun alussa ja erityisesti poliittisen kriisin myötä syksyllä 1917. Työväenliikkeessä kirkonvastaisuus ei yleensä ollut kristinuskon vastaisuutta. Se kritisoi kirkkoa instituutiona. Kirkon vahva yhteiskunnallinen asema ei ollut tuottanut sellaista kansankirkollisuutta, jota työväenliike oli siltä odottanut. Päinvastoin kirkon katsottiin kääntäneen selkänsä varsinaiselle kansalle. Tässä katsannossaan työväenjohto nojasi paljolti Raamattuun (!), sillä luterilainen työväestö tunsi raamatullisen puheen selvästi paremmin omakseen kuin marxismin.

Suomen luterilaisen kirkon piispat ja useimmat papeista antoivat joko julkisesti tai hiljaisesti tukensa valkoisen Suomen tavoitteille. Kirkon tarjoama moraalinen selkäranka kelpasi erinomaisen hyvin valkoiselle armeijalle. Yleiskuvaltaan kirkko oli siis valkoinen. Kuvaavaa on arkkipiispana toimineen Gustav Johanssonin reagointi ja hänen mielipiteensä sodan jälkeen. Sodan alettua Johansson vetäytyi huvilalleen Naantaliin. Siellä hän kirjasi koko sodan ajan päiväkirjaansa tapahtumia. Johanssonin päiväkirjamerkinnöistä kuulsi pessimismi ja epätoivo. Papiston hän toivoi – tai suorastaan edellytti – pysyvän erossa sotatapahtumista ja pidättäytyvän kaikista poliittisista puheenvuoroista ja toiminnasta. Ohjettaan Johansson noudatti myös itse aina sodan päättymiseen asti. Toukokuussa 1918 hän kuitenkin otti kantaa käytyyn sotaan.

Kotimaa-lehdessä julkaistussa paimenkirjeessään Johansson tuomitsi jyrkin sanoin kapinan ja ennen kaikkea sen taustalla näkemänsä sosialismin. Johanssonin mielestä juuri sosialismi oli levinnyt viruksen tavoin kansakuntaan, ja kansan sielu oli turmeltunut. Sairauden edetessä osa kansasta oli luopunut Jumalasta, mistä oli seurannut sekasortoa ja väkivaltaa. Sisällissota oli arkkipiispan mielestä looginen seuraus siitä, että Jumalan tahto oli syrjäytetty. Papistolle toukokuussa lähettämässään paimenkirjeessään hän kirjoitti näin:”Kapina on näyttänyt, millainen sosialistinen valtio on. Sen veljeys ja tasa-arvoisuus on irvikuva oikeasta veljeydestä ja tasa-arvoisuudesta. Hirmuvalta on siinä vallinnut, ja useat sen johtajat ovat murhatut. Syytä on haudata sosialismi ainaiseksi.”.

Rintaman valkoiselle puolelle jäi hieman yli puolet Suomen seurakunnista. Niissä toiminta jatkui lähes normaalisti. Sotatilanteen vuoksi pulaa oli kaikesta, myös ehtoollisleivistä ja -viinistä. Sota toi papeille joitakin ylimääräisiä tehtäviä, kuten kutsuntaluetteloiden laatimista tai virkatodistusten laatimista vangituista punaisista. Hautausten lisääntyminen, suojeluskuntien lippujen vihkimistilaisuudet tai rintamalle lähtöä edeltävät kenttähartaudet olivat näkyvimmät muutokset pappien työssä valkoisessa Suomessa.

 Tavallisten seurakuntapappien asenteet sotaan vaihtelivat aktiivisesta osallistumisesta passiiviseen sivusta seuraamiseen. Julkisia puheenvuoroja sotimisen puolesta käyttivät vain muutamat papit. Pääosin papiston tuki valkoisille oli kuitenkin henkistä, hengellistä ja henkilökohtaista.

Punaiselle puolelle jääneissä seurakunnissa papiston elämä muuttui enemmän kuin valkoisten hallitsemissa seurakunnissa. Yleensä papit saivat pitää jumalanpalveluksia ja suorittaa kirkollisia toimituksia. Punakaartien hallitsemien paikkakuntien seurakunnissa jumalanpalveluksiin osallistuminen kuitenkin voimistui, kuten sota-aikoina on tavallista. Varsinkin työväkeen kuuluneet naiset hakivat lohtua ja suojaa kirkoista. Mikäli punaiset kaatuneet tuotiin kotiseurakuntiinsa, heidän hautaamisensa tapahtui erityisesti sodan alkuviikkoina pääasiassa kirkollisen tavan mukaisesti. Sankarihautajaisia oli tosin tarjolla vain valkoisille kaatuneille.

Punaisten hautaukset olivat tavanomaisia ja mahdollisimman vähän huomiota herättäviä tilaisuuksia. Sodan loppupuolella punaisia haudattiin kirkkomaahan yhä harvemmin, ja osa teloitettujen joukkohaudoista jäi vuosikymmeniksi kokonaan siunaamatta. Vaikka kirkkolaki olisi hautaan siunaamista edellyttänyt, moni pappi ei joko uskaltanut tai tahtonut siunata hautoja. Paikalliset suojeluskunnat yleensä estivät julkiset joukkohautojen siunaamiset, ja osa haudoista siunattiin kaikessa hiljaisuudessa.

Papiston enemmistö jäi siis paikalleen ja pyrki pysyttelemään sodan kiihkeimpien viikkojen ajan puolueettomana. Monet pyrkivät sivussa pysymisellään peittelemään myös omaa hämmennystään ja avuttomuuttaan tilanteessa, jossa seurakunnan jäsenet olivat jakaantuneet kahteen vihollisleiriin. Sivussa pysyminen oli kuitenkin usein mahdotonta, sillä papin palveluksia tarvittiin tuon tuosta. Hämeenlinnan kappalainen H. A. Autero muisteli kymmenen vuotta sodan jälkeen: ”Kun surmattuja ja rintamilla kaatuneita tuotiin kotoiseen hautausmaahan, jouduin toimittamaan sekä valkoisille että punaisille viimeistä palvelusta haudalla ja koetin aina parhaani mukaan puhua Jumalan sanan johdolla elämän ja kuoleman vakavuudesta.” Vaikeinta Auterolle olivat kuitenkin  taistelujen jälkeiset selvittelyt ja rankaisutoimet. Kappalainen joutui oman toimensa ohella Hämeenlinnan vankileirin sieluhoitajaksi, mutta myös tuomioistuimen jäseneksi.

Sodan jälkeen valkoiset kirjasivat tarkoin punaisten seurakunnille aiheuttamat vahingot. Noista kirjauksista käy ilmi, että papistoa joutui muun valkoisen väestön rinnalla punaisten tarkkailun ja myös ilkivallan kohteeksi. Muutamat pakenivat virkapaikaltaan. Runsaat kolmekymmentä pappia pidätettiin, pappiloista ryöstettiin tavaroita ja kymmenen virkataloa poltettiin. Häiriöitä kirkollisissa toimituksissa aiheutettiin puolensataa kertaa.

Punaiset surmasivat sodan aikana kymmenen pappia. Murhatuista papeista tuli kuuluisuuksia, joista sodanaikainen ja -jälkeinen valkoinen julkisuus teki marttyyreita. Tunnetuimmaksi marttyyripapiksi nousi Suodenniemen kirkkoherra Kaarlo Julius Kalpa, joka oli ammuttu punakaartin kuulustelun jälkeen ja jonka ruumis oli jätetty tien viereen. Tämän tapauksen kertominen ei kuitenkaan riittänyt valkoiselle lehdistölle. Lehdistössä alkoi kiertää yksityiskohtainen kuvaus raakalaismaisesta kiduttamalla tapahtuneesta murhasta. Kertomuksessa ei ollut totta kuin se, että kirkkoherra oli surmattu. Raakalaismaista kertomusta papinmurhasta tarvittiinkin perustelemaan voittaneiden ankaria rankaisutoimia.

Sodan menetykset

Mitä tuhoja sota sai aikaan. Kaikkiaan sodassa kuoli 36 640 suomalaista. Punaisia kuoli 27 038 ja valkoisia 5179. Muita kuoli 4423 henkilöä. Taisteluissa punaisia kaatui 5199 ja valkoisia 3414. Valkoiset teloittivat punaisia 7370 ja punaiset teloittivat 1424 valkoista. Huomattavin ero kuolleiden määrässä ovat kuolemat vankileireillä, joita oli 62. Niissä punaisia kuoli 11 652 henkilöä. Valkoisia kuoli vankileireillä neljä.

Sodan aikana kuoli eri tavoin kolmesataa enintään 15-vuotiasta lasta. Valkoiset teloittivat ampumalla 20 lasta. Yleisin syytös lapsia vastaan oli avunanto valtiopetokseen. Lasten saamissa syytteissä esiintyy selviä viittauksia, että lapsi pitäisi tappaa. Nuorin vankileirillä ammuttu oli  9-vuotias.  Vankileireillä lapsia oli yhteensä 1500.  Sisällissodan tutkija Tuulikki Pekkalaisen mukaan ”veri kävi kuumana vielä sodan jälkeen”. Siksi lapsia surmattiin vanhempiensa kanssa, jos nämä olivat kuuluneet punaisiin. Vielä kauan sodan jälkeen punaisten lapset saivat kokea niin fyysistä kuin henkistäkin väkivaltaa mm. opettajien taholta.

Tuulikki Pekkalainen uskoo, että sisällissota näkyy suomalaisten elämässä vielä tänäkin päivänä. Päätän tämän esitykseni hänen arvioonsa:

”Olen uskaltanut väittää, että sisällissota olisi muuttanut suomalaista kansanluonnetta, koska piti kyräillä. Ei voitu puhua, ei uskallettu puhua, ei pystytty puhumaan, eikä saatu puhua. Tämä on ollut pakkovaikenemista.”