Tuula Suurosen saarna Itsenäisyyspäivän jumalanpalveluksessa.

Suomi 100-juhlavuoden aikana on ollut mahdollisuus juhlia Suomen itsenäisyttä häkellyttävän monella, hienolla tavalla. Itse kävin mm. katsomassa upean, uuden Tuntemattoman sotilaan ja ravisuttavan Ikitien.

Itsenäisyyspäivän alla luin myös eläkkeellä olevan ilmavoimien ohjaajaupseeri Olli Seppäsen kerrontaa siitä, kuinka sotiemme aikana koettiim Kaikkivaltiaan Jumalan varjelusta. Itse kukin meistä on saanut kuulla ja lukea monia veteraanien omia, koskettavia selviytymistarinoita, mutta Seppänen kertoo ihmeellisistä sotatapahtumista, joiden vaikutus Suomen itsenäisyyden kannalta on merkittävä ja joissa moni on yhtäaikaa kokenut Jumalan puuttumisen peliin.

Seppäsen mielestä kaksi tapausta on ylitse muiden. Toinen sattui talvisodan alkuvaiheissa Pelkosenniemellä. Neuvostojoukot olivat tunnetusti aikeissa katkaista maayhteydet Ruotsiin. Pelkosenniemellä oli vastaperustettu, huonosti varustettu ja vähän koulutettu suomalainen jalkaväkirykmentti. Sen vaativana tehtävänä oli torjua puna-armeijan aikeet. Rykmentti suoritti koukkauksen, mutta vain yksi pataljoona onnistui jatkamaan torjuntayritystä aivan ylivoimaista vihollista vastaan.

Sääolot muuttivat kaiken. Hän joka säät ja ilmat säätää osoitti voimansa: päivällä operation alussa oli lauhaa ja satoi vettä, mutta yöllä pakkanen kiristyi -40 asteeseen. Säätilan muutos hyydytti puna-armeijan toimintakyvyn ja suomalaisten onnistui yllättävän pakkasen turvin saamaan voiton. Puna-armeija perääntyi.

Niin nopea säänmuutos on äärimmäisen poikkeuksellinen eikä vain poikkeuksellinen vaan rintamalla olleiden miesten silmissä ihme. Saavutettu voitto oli kiistatta elintärkeä. 1960-luvulla rykmentin miehiä palasi taistelupaikalle ja pystytti muistomerkin, johon on hakattu sanat: Tässä auttoi Herra.

Toinen Seppäsen kertoma tapaus sattui Kannaksella 15.6.1944. Useita kymmeniä vihollisen panssarivaunuja oli murtautunut läpi suomalaisten puolustuslinjojen ja niille aukeni pääsy suomalaisten selustaan. Rintamalohkosta vastuussa olleelle eversti Kai Savonjousella ei ollut mitään mahdollisuutta pysäyttää vihollista. Hän ei tiennyt mitä tehdä. Epätoivoissaan hän rukoili. Sitten tapahtui hämmästyttävä käänne: Vihollisen panssarit palasivat yllättäen rintamalinjan taakse. Ne eivät käyttäneetkään hyväksi auennutta mahdollisuutta murtaa suomalaisten puolustus. Eversti ei ymmärtänyt miksi. Myöhemmin venäläisten päiväkirjoista on selvinnyt, että panssarivaunut kutsuttiin takaisin taistelemaan omaa joukkoa vastaan jota luultiin vahingossa suomalaiseksi. Samantapaisesta tapauksesta voi lukea myös Raamatusta , kun Herra puolustaa kansaansa.

Me saamme olla kiitollisia suomalaisille miehille rintamalla ja naisille kotirintamalla. Annammehan kunnian myös Jumalalle niin kuin nuo miehet ja naiset itse?

Seppäsen tarinointi lukiessani hämmästelen sitä, kuinka avoimesti, julkisesti ja häpeilemättä miehet ja naiset tunnustivat, että he turvautuvat Jumalaan, luottivat siihen että Hän auttaa ja on onnistumisten takana. Pitkä matka on kuljettu hengellisesti niistä päivistä. Tämän päivän Sumessa suurin osa kuuluu vielä kirkkoon, mutta arasti kysellään voiko suvivirttä laulaa ja ruokarukous kielletään päiväkodissa. Hämmentävää on se, että vain muutama vuosikymmen sitten presidentti saattoi kehottaa kaikkia jotka palvelevat isänmaata lukemaan Raamattua tai se, että Turun tuomiokirkon kelloja alettiin soittaa ylen aalloilla puolitapäivin lohduttamaan ja lievittämään ahdistusta sodan keskellä.Kellojen soittoon liitettiin Presidentin puolison sanat : Halki vuosisatojen on Jumala ilmoittanut meille itsensä voimallisena auttajana. Kansamme historia on tämän ihmeen elävää todistusta. Siitä muistutetaan meitä joka päivä, kun radiosta kuulemme klo 12 lyönnit Turun tuomiokirkosta.”

Me elämme monella tavalla toisenlaisessa Suomessa, monin tavoin paremmassa. Moni asia on muuttunut sadan vuoden aikana, mutta edelleen paras turvamme on Hänessä, joka on kaiken luonut, joka kaiken hallitsee, joka on kaiken hyvän lähde.