Kenttärovasti Vesa Aurénin puhe

Juhlapuhe                                                                                       30.11.2017 Kangasniemi

Kunnioitetut sotiemme veteraanit ja lotat, hyvät naiset ja herrat!

Itsenäisen Suomen 100-vuotisessa historiassa on monia arvokkaita, muistamisen arvoisia asioita. Yksi niistä on huolenpito sodissa kaatuneista aseveljistä. Kaatuneiden huolto on surullinen, mutta silti kunniakas luku isänmaan historiassa.

Me suomalaiset olimme toisessa maailmansodassa lähes ainoa kansa, joka hautasi sodan uhrinsa pääosin kotiseudun multiin. Suomessa on sankarihautausmaa jokaisella paikkakunnalla kertomassa sinnikkyydestämme ja kotiseuturakkaudesta. Kansa koki oikeudekseen saada kaatuneet takaisin kotiin. ”Me, kotiväki toivomme hartaammin Jumalan kaikkivaltiaan nimessä, kun hän on antanut kaikkensa Isänmaan puolesta, että me saisimme saattaa hänet viimeiseen leposijaansa täällä syntymäpaikallaan”.

Kotiin oli miesten oma tahtokin. Eräältä kaatuneelta löytyi kirje: "Rakkaat upseerit ja kaverit. Jos kaadun, koettakaa saada minut kotiseudun hautaan."  

Yksi kaatuneiden huoltoa selittävä tekijä on asevelihenki, joka oli syntynyt joukkoihin talvisotaa edeltävinä viikkoina ja sodan alkuvaiheissa, ja jonka yhteishengen piiriin, aseveljiin, kuuluivat myös haavoittuneet ja kaatuneet sotilaat.

Mutta kysymys on vielä enemmästä ja syvemmästä: Ihmisen arvosta! ”Joka pelastaa yhden ihmisen elämän, pelastaa koko maailman”.  Kenttäarmeijassa kaatuneiden huollon järjestäminen, erityisesti talvisodassa, oli ihmisyydestä kiinnipitämistä äärioloissa.  Kysymys on ikivanhaan juutalais-kristilliseen ihmisyyden perusprinsiippiin sitoutumisesta. Ja kun veteraanien, sodan ajan miesten ja naisten sukupolvi teki näin sodan äärioloissa, nostaa se heidät, veteraanimme, ihmisyyden asteikossa kaikkein ylimpään kategoriaan. Taju yhden ihmisen elämän arvosta ei hämärtynyt, eikä se saa hämärtyä vastakaan, ei silloinkaan, vaikka maailma ympärillä menettäisi mielekkyytensä. Tämä veteraanien perintö on vaalimisen arvoinen! Tähän myös liitymme, kun edessämme olevassa sankarivainajien muistomerkissä on jokaisen yksitäisen Kangasniemen sankarivainajan nimi.

Hyvät kuulijat. Sotahistoriaa lukiessa on pakko ihmetellä, miten kaatuneiden huollossa onnistuttiin. Kun talvisota syttyi päivälleen 78 vuotta sitten, olivat armeijamme määräykset vainajien käsittelystä peräti puutteellisia. Kaatuneiden huollon organisaatio, resurssit, tarvittava henkilöstö ja materiaalit - kaikki puuttuivat.

Tarvittiin muutama rohkea ja pystyvä henkilö, ennen kuin sankarivainajien kotiseudulle lähettäminen saatiin käyntiin. Yksi avainhenkilö kaatuneiden huollon järjestelyissä oli II Armeijakunnan pastori Johannes Sillanpää. Länsi-Kannaksella toiminut II Armeijakunta antoi jo 6. joulukuuta ohjeet lähettää kaatuneet sotilaat ensisijaisesti kotiin. Ohje oli vastoin Päämajan kantaa, mutta Sillanpäällä oli vankat perusteet ja Kannaksen Armeijan ylimmän johdon hyväksyntä.

Toinen avainhenkilö - nimeän hänetkin kansallissankariksi - oli Joutsenon sotasairaalassa kaatuneiden huoltoa käynnistänyt pastori Lauri Palva - hänkin toimi vastoin Päämajan ohjetta. Talvisotatalvena Lauri Palvan tehtävä oli kiertää eri evakuoimiskeskuksissa käynnistämässä niitä toimintaan. Näin sankarivainajat saatiin tunnistettua, huollettua ja huollon paluukuljetuksilla tuotua kotiseudulle haudattaviksi. Mahdottomasta oli tullut mahdollinen.

Hyvä juhlaväki, kotiseuduille tuotiin viime sodissa haudattavaksi yli 80.000 kaatunutta sotilasta, noin yhdeksän kymmenestä kaatuneesta. Taistelukentille heitä jäi silti pakosta muutama tuhat. Kunnes vuoden 1992 valtiosopimuksen jälkeen ovat suomalaiset voineet aloittaa kentälle jääneiden etsimisen. Vanhoilta taistelukentiltä Venäjältä kaatuneita on 25 vuodessa löydetty yli 1200, joista vajaa 400 on tunnistettu henkilön tarkkuudella.

Olin taannoin hautajaisissa, joissa siunasimme kentältä löydetyn sankarivainajan. Hän oli kaatunut  juhannuksena 1944, mutta vasta kun kadonneita on saatu etsiä, oli hänet löydetty sotakentältä. Tunnistaminen oli tehty tuntolevystä ja vahvistettu DNA-näytteestä.

Siunaustoimitus oli sota-ajan tapaan haudalla. Kaksi varusmiestä oli laskemassa varovasti metrin mittaisen arkun - sankarivainajan - viimeiseen lepopaikkaansa, kotiseudun multiin, isänmaan poveen. Mielessäni mietin, että näiden varusmiesten ikäinen oli sankarivainajakin ollut sodassa ollessaan. Lieneekö sodassa ollut yhtäkään, jolla ei mielessä olisi ollut toive kotiinpaluusta. Miten pitkään - 70 vuotta - sitä oli saatu odottaa - vaan ei turhaan.  Nyt oli kotiin palaamisen hetki käsillä.

Sankarivainajan omaiset asuivat kaukana toisistaan ja ennen hautajaisia olin tavannut vain vainajan veljen, jonka kanssa olimme sopineet järjestelyt haudalla. Muita omaisia en ollut tavannut, mutta hautajaisiin heitä oli tullut reilut parikymmentä.

Olimme jo tarttumassa lapioihin - tarkoitus oli lapioida arkku peittoon - kun haudan äärelle astui mies, joka otti kouraansa multaa, ja viipyi siinä avoimen haudan äärellä, ripotellen multaa kourasta varovasti arkulle. Tervehdyksenä - kohtaamisena - hyvästinä ja jäähyväisinä.

Ymmärsin samassa hetkessä - jostakin isoveljen sivulauseesta mieleen oli jäänyt yksityiskohta, jonka muistin siinä haudalla - että edessämme olivat isä ja poika, jotka eivät olleet sitä ennen tavanneet toisiaan. Tämä mies oli syntynyt muutamaa viikkoa isänsä kaatumisen jälkeen, syksyllä 1944, eikä hän ollut koskaan nähnyt isäänsä. Ensimmäistä kertaa nyt, 70 vuotta syntymänsä jälkeen, hän sai olla isänsä kanssa kahden, ja kohdata hänet, arkun äärellä - siinä isän haudalla.

Me saattoväki kuivailimme kämmensyrjällä vaivihkaa poskipäiltä kyyneleitä. Isän ja pojan kohtaaminen - kaikessa koskettavuudessaan - oli ennen muuta hyvin terapeuttinen, elämää eheyttävä ja rakentava hetki.

Hyvä juhlaväki, sodan syttymisen muistopäivänä olemme koolla Kangasniemellä yli 300 sankarihaudan ja uuden muistomerkin äärellä - muistamassa sankarivainajiamme. He olivat valmiit antamaan koko elämänsä pelastaakseen kotiseutunsa, kotiväkensä ja tämän kansan tuholta. Siksi muistamme heitä kiitollisina ja arvostaen.

Ja siksi - ennen paljastamista - siunaamme tämän Kangasniemen kaikkien viime sotien sankarivainajien uhrauksista kertovan muistomerkin - Isän ja Pojan ja Pyhän hengen nimeen. Kertokoon se meille ja tuleville sukupolville siitä sukupolvesta, joka itsensä antamalla pelasti maamme, sen kansalaiset, sen itsenäisyyden ja vapauden. Kertokoon se, että me suomalaiset olemme pitäneet ja tulemme pitämään kiinni ihmisen arvosta ja arvostamisesta vaikka maailma ympärillä menisi kuinka mielettömäksi.

Rukoilkaamme

Hyvä Jumala, taivaallinen Isä,muistamme edessäsi poisnukkuneita rakkaitamme, kaatuneita ja heidän omaisiaan.

Anna palvelijoillesi se rauha, jota maailma ei voi antaa.

Varjele meitä niin, että sodan uhka pysyisi koko elinaikamme kaukana

ja saisimme aina elää sinun huomassasi - rauhassa ja sovussa.

Sinun rakkaan Poikasi Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta.

Aamen.

Vesa Aurén

Maavoimien kenttärovasti