Tiedät varmaan (minä ainakin tiedän) sen tunteen, kun on tullut töpättyä. Tuli tehtyä virhe, sanottua tai tehtyä jotain mitä ei olisi pitänyt. Tai unohduksiin jäi jotain, mikä olisi pitänyt tehdä. Isompia tai pienempiä asioita, joiden seuraukset ovat joko harmittomia tai sitten isompaa vahinkoa.

Itse kopsautin viime viikolla auton lokasuojan kurttuun. Onneksi on vakuutus eikä tilanteessa käynyt itselleni eikä kellekään muulle mitään. Vauhtia oli mitättömästi ja osallisina vain autoparka ja aita.

Mutta silti harmitti armottomasti. Aiheutin kaikenlaista säätöä ja järjestelyä sekä töissä että kotona. Koko päivän ajatusteni teema oli ”Miten olitkin niin tyhmä.” Tuon ajatuksen vallatessa pään ei auta vaikka tietääkin, ettei vahinko tapahdu kello kaulassa ja kaikille sattuu joskus jotain. Tunteissa harmi ja häpeä saivat vallan.

Siinä erilaisissa itsesyytöksissä rypiessäni päädyin ajattelemaan armoa. Itselleni armoa toivat ymmärtävät ja auttavat ihmiset ympärillä. Ja lopulta töppäykseni asettui oikeisiin mittasuhteisiin ja arki jatkui.

Jumalan armo on suurempi kuin mitkään pahat tekomme. Jokainen meistä tekee syntiä ja rikkoo Jumalan tahtoa, mutta Hän armossaan antaa meille anteeksi. Virressä 503 lauletaan: ”Hän ei muista virheitämme, meille antoi Jeesuksen.” Syntisinä ja armahdettuina kuljemme tätä elämää eteenpäin.

Riikka Hirviniemi
diakoni, Kangasniemen seurakunta