Sytytän kynttilän, kun en keksi oikeita sanoja. Liekki tuo valoa surun hämärään. Sen lämpö muistuttaa minua sinusta, josta olen joutunut luopumaan. Katselen kynttilän valoa ja ajattelen kaikkea, mitä on ollut, mitä oli, ja mitä nyt on.

Sytytän kynttilän sinulle. Sinun katseessasi paloi elämän voima. Sinä valaisit huoneen ja loit hyvää ympärillesi. Minun on ikävä sinua.

Sytytän kynttilän, kun en muuta voi. Sen liekki nousee ylöspäin kuin rukous kohti taivasta. Huokaan mielessäni kiitoksen. Siitä, että sain sinut elämääni. Nyt sinulle loistaa ikuinen valo siellä, missä hyvyys ja rakkaus asuvat.

Sytytän kynttilän haudalle. Annan itselleni luvan surra ja kaivata, muistaa ja kiittää.

Sytytän kynttilän ja etsin lohtua lupauksesta: ”Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.” (Ilm. 21.3-4)

Siunausta lähestyvään pyhäinpäivään,

Ville Tikkanen, kirkkoherra