Olen elämäni aikana asunut ja työskennellyt erilaisissa paikoissa. Kaupungin vilkkaudessa niin Suomessa kuin Suomen ulkopuolellakin ja pienemmän taajaman tutummaksi käyneessä elinpiirissä.

Viime vuodet olen saanut asua maalla metsän laidalla. Kotipihasta pääsen hiekkaisia pikkuteitä metsien rauhaan, tai suoraan vihreää metsän mattoa pitkin puiden valtakuntaan. Voin liikuskella puiden suojissa, pysähdellä avarammilla aukoilla avaran taivaan alla ja ihastella luonnon olemusta.

Luonnon vahvan vihreistä sävyistä on tullut minulle voimaannuttava elementti, jonka vaikutus tuntuu kuin kupillinen hyvää kahvia aamulla. Joskus enemmänkin.

Toisaalta tähän aikaan kuuluva luonnon riisuuntuminen, lehdettöminä rankoina edelleen kuitenkin ylös kohoavat puut kutsuvat kuin hiljentämään vauhtia, pysähtymäänkin ja huilaamaan. Lisääntyvä hämärä ja vähenevä valo voivat johdattaa vetäytymään hiljaisuuteen.

Hiljaisuudessa, jos siihen uskaltautuu, voi alkaa kuulla ja tunnistaa omia tuntoja, ajatuksia ja Luojan puhetta. Voi havaita johdatusta elämässä lähelle annetuissa ihmisissä, tehtäväksi annetuissa tehtävissä. Elämä voi alkaa näyttäytymään valaistulta polulta, joka ei ollutkaan vain kuluttavaa etsimistä ja mieletöntä säntäilyä, vaan johdatettuna ja suojattuna etenemistä - jollakin yhdessä paikassa pysymistä, toisella muutosta ja muuttamista vähän väliä.

Vaikka valo vähenee ja kuljemme ajoittain hämärässä, voimme luottaa - olemme nähdyt ja suojassa. Luojamme johdattaa meitä, luota siihen.

Eija Kuitunen, diakonissa

Kuva myös Eijan