Vietin viikonlopun kisoissa, joissa oli mukana osallistujia lapsista kahdeksankymppisiin saakka. Kilpailuiden viimeisenä aurinkoisena ja lämpimänä päivänä huomioni kiinnittyi porukan seassa kulkeneeseen tyttöön. Tytöllä sattui olemaan yhdeksänvuotissyntymäpäivä juuri tuona päivänä.  Seurasin, kuinka hän vähän ujostellen, mutta kuitenkin rohkeasti meni kisakuuluttajan luo ja saikin pian kaiuttimien kautta lausutut onnentoivotukset. Tyttö sai monen huomion ja ilon merkkejä näkyviin ihmisten suupieliin ja puheisiin. Siinä näkyi iloa elämän lahjasta.

Muutakin tuo tyttö sai aikaan. Hän lompsotteli koon 40 kumppareissa, iso värikynärasia toisessa kainalossaan ja toisessa kainalossa iso piirustusvihko. Hän meni sattumanvaraisesti ihmisten luo ja pyysi saada piirtää heidän muotokuvansa. Siinä hän istui maassa mäntykankaalla, isot kumpparit jaloissaan, milloin kenenkin edessä. Piirrettävät, aikuiset ihmiset olivat ihmeissään ja ilahtuneita. Pieni taiteilija pysäytti ajan, vangitsi hetken ja puhutteli liene jokaista lahjallaan, jota hän käytti rohkeasti ja nöyrästi sitä kunnioittaen – omaksi ja kaikkien muiden iloksi. Taiteilija tuli, teki työnsä ja siirtyi eteenpäin.

Jotain pyhää näin noissa kohtaamisissa, kuin itse Jumalan henki olisi piirrättänyt muotokuvia rakkaista rosoisista ja keskeneräisistä luoduistaan. Piirroksissakin oli vain ääriviivat, kaikki muu jäi odottamaan täyttymistään ja värejään.

Minulla oli ilo jutella hetki tuon yhdeksänvuotiaan taiteilijan kanssa hänen lahjastaan ja ajatuksistaan. Kotiin tultuani luin pyhäpäivän evankeliumitekstin. Siinä meitä kehotetaan rohkeasti käyttämään Jumalalta saamiamme lahjoja. Kehotus resonoi mukavasti edellä kuvaamieni päivän tapahtumien kanssa. Meillä kaikilla on lahjoja. Toivoisin tuon tytön lailla jokaisen tunnistavan lahjansa, saavansa siihen rohkaisua ja tunnustusta sekä välineet sen käyttämiseen. Ja sitten vain eteenpäin Pyhän hengen johdatuksessa!

Eija Kuitunen, diakonissa   

Kuva: Eija luonut ChatGPT:n avulla