Lunta ja iloa

Sitä on tullut tätä kirjoittaessa. Mietin lunta kolatessa, millaiset iloiset talvimuistot ovat jääneet mieleeni.

Muistan lapsuuden punaposkisen hiihtäjä-kaverin. Punaiset posket taisi meillä kyllä kaikilla olla, kun hiihdimme ja laskimme mäkeä. Tumput tulivat kaikilla aivan märäksi. Voin vieläkin tuntea kosteat lapaset, joiden päälle lumi teki pieniä jääkiteitä.

Kuinka lapsi jaksoikin olla pulkkamäessä ja rakennella lumiukkoja ja -linnoja, kun pakkanen laski. Lumesta sai silloin vaikka mitä. Mietin tätä lapsen uskoa ja intoa.

Myöhempi muisto on eräältä talvipolulta, jolloin yhtä-äkkiä tuli lunta vielä enemmän kuin nyt sunnuntaina. Pieni, toisella vuodella oleva lapsi, näki ensimmäisen kerran elämässään paljon lunta. Hän kaatoi itsensä kerta toisensa jälkeen lumeen ja nauroi iloisesti.

Muistan tuon lapsen ilon ja riemun. Paaston aikana meitä kutsutaan matkalle kohti pääsiäisen iloa. Sen aikana mietimme elämäämme samalla kuunnellen Jumalan sanaa. Yksi tutkailun kohde voisi olla lapsen vilpitön ilo.

Ilo luo elämää ja eikä ole siis ihme, että se on Hengen hedelmänkin osa. Mutta aito ilo on aina ihmeellistä ja siksi se on ihme keskellä arkeamme.  

                                                                                                                                  Päivi-pappi