Olen muutaman viikon ajan ollut pakotettu olemaan kotosalla, vähentämään tekemistä ja suorittamista. On ollut siten aika pysähtyä, katsella ikkunoista näkymiä, seurailla lintujen päivittäistä elämää pihalla ja ruokintapaikalla ja aatostella. Mitäpä aatostelin?

Hiljaisuudessa, vaikka se tuntuisi alkuun vieraalta ja turhaltakin, alkoi sisältä kumpuamaan asioita, jotka ovat liene jonkin aikaakin odotelleet esille tulemista. Niin, että suostuisin niitä aatostelemaan ja aistimaan. Miltä elämä näyttää, mikä on hyvin, mitä kaipaan, mikä satuttaa. Minua puhuttelivat omat suruni, elämän matkalla kertyneet, sisälle siististi pakatut työn ja muun tärkeän tieltä. Lukemani toisen ihmisen sanoittamat sanat surusta ja luopumisesta antoivat kuin luvan itsellenikin surra. Siihen oli aikaa nyt. Oli aika nyt.

Surujen aatostelu, vuosien varrelta kirvonneet kyyneleet antanevat tilaa uusille aatoksille, myötätunnolle itseä ja toisia kohtaan, hyväksymiselle, että näin tämä on mennyt. Tilaa ehkä uudelle minuudelle. On voinut päästää irti asioista ja tapahtumista, jotka ovat sitoneet ja kuluttaneet voimiani.

Ehkä tämä elämämme on kasvamista ja tulemista kohti sitä, joksi meidät on luotu. Siihen sisältyy surujakin, luopumista, irti päästämistä, itseensä pettymistä, tutustumista ja uuden odottelua. Toisinaan kuin heikolla jäällä kävelyä, luottamusta siihen, että lopulta elämä kuitenkin kantaa.

Minulle ”elämä kuitenkin kantaa” tarkoittaa luottamusta, joskus vain toivoa hyvästä Jumalasta, joka pitää huolta meistä kaikista. Se ei tarkoita jatkuvaa menestystä, iloa ja onnellisuutta, suruttomuutta – vaan surujen, pettymysten, epäonnistumisten ja kaiken kurjan kohdalla toivosta ja taivaallisesta myötätunnosta kertovaa todellisuutta.

Niin kuin tietäjien kerrotaan matkanneen heitä johdattaneen tähden ohjaamana vastasyntyneen Jeesus-lapsen luo, niin minäkin haluan seurata samaa tähteä. Ja kun pysähdyn, pysähtyy tähtikin loistamaan ylleni.

Eija Kuitunen, diakonissa

Kuva: Kirkko ja kaupunki lehti 5.1.2021