Yksin en kulje, en hetkeäkään

Eristäminen on yksi kidutusmuoto ja kuulemma erityisen haavoittava, traumatisoiva. Se että jätetään ihan yksin, on sietämätöntä. Se että ei saa puhua kenenkään kanssa. Se että kukaan ei kuuntele. Se että kukaan ei ole lähellä. Kukaan ei kosketa. Kenenkään ei voi olla yhteydessä.

Jokainen kaipaa toista ihmistä. Katsetta. Hyvää sanaa. Pysähtymistä kohdalle. Kuulolla oloa. Puhumattakaan syvästä kaipauksesta tulla nähdyksi ja hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on heikkouksineen, haavoineen ja virheineen.

Yksin jäämisen juurisyitä lienee paljon ja joka lähtöön. Jokainen kai joskus tuntee itsensä kipeästi yksinäiseksi, ehkä hylätyksi, unohdetuksi, torjutuksi, sellaiseksi jota ei haluta mukaan.  Jollekin yksinäisyys on jatkuva piinaava todellisuus.

Yksinäisyydessä voi löytyä myös syvääkin syvempi turva, ystävyys joka ei milloinkaan petä, läsnäolo joka kannattelee. Siitä kokemuksesta on syntynyt laulu, jonka voi you tubessa vaikka kuunnella.

Yksin en kulje, en hetkeäkään.
Vierelläin aina mä Jeesuksen nään.
Suojellen varjellen, nostaen, auttaen.
Kanssain Hän käy kautta maailman tään.
Suojellen, varjellen, nostaen, auttaen.
Kanssain Hän käy kautta maailman tään.

Sinua siunaten Tuula Suuronen