Elämässä on monia asioita, joita olisi mukava ehtiä tekemään, olen usein ajatellut. Juttuja, joissa olla mukana. Saavuttaa ja vaikuttaa. Monia olen jo tehnyt ja monessa ollut mukana. Ja sittenkin – joskus tuntuu kuin elämä olisi lyhyt kuin korennon lento.

Vuosi vuodelta huomaan kaipaavani mukana olemisen ja moninaisen tekemisen sijasta enemmän hiljaisuuteen, vähään puheeseen ja pysähtymiseen. Hetken kuunteluun ja katseluun. Syvemmän olemisen äärelle.

Luonto auttaa siihen kuin luonnostaan. Olen alkanut huomaamaan enemmän erityisiä juttuja, luonnon tarjoamia ihmettelyjä ja yllätyksiä. Korona-keväänä kuulin kevätlintujen laulun vahvempana kuin koskaan ennen. Ehkä korvani herkistyivät kuulemaan, kun muu sosiaalinen vuorovaikutus väheni rajoitusten myötä. Viikonloppuna ihastelin pyykkipojan vallannutta korentoa. Lakana jäi narulle, kun en hennonut korentoa poistaa huilipaikaltaan. Ehkä se oli takertunut pyykkipoikaan viimeisen lentonsa päätteeksi, kuin haluttomana luopumaan elämänsä lennoista.

Joitakin vuosia sitten sain huilata töistä ja touhusta puolisen vuotta. Huilasin kuin tuo korento pyykkipojalla. Vietin aikatauluttomia aamuja Puulan rantamaisemissa terassilla istuen. Riipputuoli huojutteli järven tuulien mukana vilttiin kääriytynyttä. Sylissä oli Raamattu, jonka sivuilta sain ravintoa sielulleni. Pyhä henki hoiti ja auttoi ymmärtämään. Väsynyttä virvoitettiin, satutettua siliteltiin höyhenen kevyesti. Ilolla ja toivolla lääkittiin päivän annos kerrallaan.

Kaiken kesätohinan hiljentyessä ja luonnonkin valmistautuessa lepokauteen voisi vetäytyä enemmän riipputuolin rauhaan, aikatauluttomaan ja ohjelmattomaan olotilaan. Aina kun mahdollista arjen keskellä. Luottamaan Pyhän hengen hoivaan ja huolenpitoon, uppoutua Sanan syvyyksiin ja luonnon eheyttävään läsnäoloon.

Eija Kuitunen, diakonissa

kuva myös Eijan