Tämän viikon aiheena kirkkovuodessa on ”Kadonnut ja jälleen löytynyt”. Monelle meistä on tuttu tilanne, kun jotain hukkuu. Avaimet, silmälasit, puhelin, tai jotain muuta. Tavaroiden hukkuminen harmittaa, mutta ne ovat onneksi vain tavaroita. Toinen asia on, jos elämästä hukkuu vaikkapa mielekkyys tai katoaa yhteys ihmisten väliltä, tai suuntaa ei löydy eteenpäin ja ilokin pysyttelee piilossa.

Ehkäpä kesäiset päivät ja yöt ovat hyvää aikaa pysähtyä, kuunnella sisintään, sydämensä ääntä. Mitä minulle kuuluu? Onko jotain hukassa? Voisiko Jumala auttaa minua löytämään takaisin?

Joskus elämä menee niin, että sitä etääntyy muista, hukkaa itsensä laumasta kuin eksynyt lammas, välit menevät tai muuten vaan haluaa kokeilla löytyisikö onni jostain muualta. Tai joskus sitä on kuin hopeakolikko, joka kuin vahingossa lipeää otteesta ja putoaa lattialautojen väliin. on vain elämässä niin ahtaalla, että toivoisi jonkun löytävät ja pelastavan.

Uskon, että meillä on Jumala, joka etsii ja löytää. Hänen luokseen ihminen saa aina tulla takaisin, veisi elämä kuinka etäälle tahansa. Siitä iloitaan taivaassa. Jokaisesta syntisestä, joka kääntyy armollisen Jumalan puoleen. Ja tuo armo voi vaikuttaa sen, että myös ne ihmisten keskinäiset välit voivat lähentyä. Jokin vanha virhe voidaan antaa anteeksi. Sopu syntyy naapurien kesken. Ja myös elämän mielekkyys voi kasvaa. Ystävyys ja yhteisöllisyys lisääntyvät siellä, missä armollisuus, hyvyys ja rakkaudellisuus saavat vaikuttaa ihmisen sydämessä, suhteessa Jumalaan ja suhteessa lähimmäisiin. Löytymisen ilo soi sitten sydämessä niin, ettei sitä voi olla muille näyttämättä eikä kertomatta.

Ville Tikkanen, kirkkoherra

Kuva: Rami Tiihonen