7.2.2022, Grassina, Italia.

Olen tapaamassa ystävääni Firenzen liepeillä, missä hän on viettämässä talvea isoisänsä luona. Päivisin kierrämme Uffizin taidemuseota ja syömme focacciaa kirkon portailla, iltaisin illallistamme isoisän kanssa. Hänellä on tapana istua sään runtelemassa pihatuolissa ja katsella kukkuloilta Firenzeen päin avautuvaa näkymää. Pihassa kasvaa leskenlehtiä.

Paluu helmikuiseen Helsinkiin on karu. Kotona odottaa harmaa loska ja via Dolorosa, joka tunnetaan myös Uuden testamentin kreikan peruskurssina. “Leskenlehdet kukkivat jo Toscanassa”, muistutan itseäni kun lumisohjo kastelee kengät.

—

Kolme vuotta myöhemmin olen suorittamassa teologian opintoihin kuuluvaa harjoittelua Etelä-Savossa. Työpäivän jälkeen kävelen usein katsomaan raskaan lumen alle hautautunutta järveä. “Leskenlehdet kukkivat jo Toscanassa”, muistan Puulan rannassa. Kirkkovuoden kulussa valmistaudumme paastonaikaan, pääsiäisen odotukseen.

Viime pyhä muistutti meitä ansaitsemattomasta armosta. Jeesuksen ristinuhria emme voi jouduttaa tai edesauttaa omilla teoillamme. Voimme vain ottaa sen kiitollisina vastaan, kuten ryminällä lähestyvän keväänkin. Saamme iloita siitä, että pääsiäisen riemu ja armo tulevat pian osaksemme – varmana ja vääjäämättömänä kuin kylmästä maasta esiin nousevat leskenlehdet.

Emmistiina Koistinen, teologiharjoittelija