Palasin koiramme kanssa pieneltä kävelyltä. Molemmille maan valkeaksi peittänyt ohut lumikerros oli riemun aihe. Koiran kuono tutkaili jokaisen lumesta erottuvan kuhmun ja kolosen. Minä seurailin otsalampun valossa toisen kulkijan jälkeensä jättämiä jälkiä. Pienemmät jäljet kuin omani, pidemmällä askelluksella kuitenkin edennyt. Tunsin kulkijan, mutta en kuitenkaan kovin hyvin. Paluumatkalla tulin paikkaan, jossa lumijälkemme kohtasivat toisensa. Jäljet muistuttivat hetkestä, jossa hämärän laskeutuessa pysähdyttiin juttusille. Teputeltiin hetki paikallaan ja vaihdettiin kuulumisia. Sitten taas jatkettiin matkaa kumpikin omaan suuntaansa. 

Jäljet lumessa johtivat minut näihin mietteisiin. Kuinka arvokkaita voivat ollakaan pienetkin kohtaamisen hetket! Ystävällinen katse, kuulumisten vaihto ja myötätunnon eleet. Samaa elämää eletään, eri askelmitoilla kuljetaan. Ehkäpä voisimme kaikki tänä talvena jättää jälkiä lumeen pysähdellen ja vastaantulijoita kohdaten? Erityisesti heitä, joiden näemme aina kulkevan yksin.  

Eija Kuitunen, diakonissa