Mokailu jättää jäljet. Että pitikin sanoa niin tai tulikin tehtyä noin. Toisen loukkaaminen jää painamaan molempien mieltä. Joskus riittää, että tekee vain omasta mielestään jonkin virheen. Se viipyilee harmituksena, vaikka kukaan muu ei asiaa olisi huomannutkaan. Syyllisyys on ikävä kämppis ja siitä olisi syytä päästä eroon.

Jesajan kirjassa huonoa omaatuntoa poteva kansa huokaa kuin osaansa tyytyneenä: ”Me kaikki olemme kuin kuihtuneita lehtiä, ja syyllisyytemme pyyhkäisee meidät pois kuin tuuli.” (Jes. 64 :5)

Syksyllä puut varastoivat lehdistä värit talteen. Mutta kannattaako syyllisyyttä jäädä panttaamaan? Poistuuko paha olo, kun vain odottaa talven yli? Joissain tilanteissa ehkä. Mutta useimmiten on hyvä yrittää tehdä sovinto ja hieroa rauhaa. Pyytää anteeksi. Antaa anteeksi. Antaa anteeksi sille, joka anteeksi pyytää. Ja antaa anteeksi myös itselleen.

Anteeksiantaminen häätää syyllisyyden huoneesta. Anteeksisaaminen palauttaa kuihtuneeseen elämän ilon. Se on rauhan rakentamista ja itsensäkin rakastamista. Sillä mitä kaikkea se voisi merkistä yhteisölle, jos osaisimme kukin pyytää mokailujamme anteeksi ja jos osaisimme antaa anteeksi toisillemme mutta myös itsellemme. Millaista olisi yhteinen elämämme, jos voisimme elää ilman syyllisyyden taakkaa?

”Vapahtaja, tee minusta rauhasi välikappale, niin että sinne, missä on vihaa, toisin rakkauden, missä loukkausta, toisin anteeksiannon, missä epäsopua, toisin yksimielisyyden.” (Franciscus Assisilaisen rukouksesta)

Ville Tikkanen, kirkkoherra