”Vain sinä tunnet minut, Vapahtaja, ja tiedät lääkkeen kaikkiin haavoihin. Jos luoksesi en pääse voittajana, saan tappioni tuoda kuitenkin.” Edellä oleva säkeistö on virrestä 289. Lauloimme sen viime pyhänä kirkossa. Säkeistö saatteli minut muistoihin omasta mummosta. Löysin tuon säkeistön jonkun hänen kirjansa välistä kirjoitettuna ruutupaperille. Se oli ollut mummolle merkittävä ”voimalause”, niin kuin nykyisin sanotaan. Muistan mummon hiljakseen hyräilleen tuota virttä kotitöitä tehdessään. Minä touhusin lapsena siinä mukana ja kasvoin kuin huomaamatta tuntemaan virren säkeistön Vapahtajaa. Yli sukupolvien siirrettiin uskoa Jeesukseen.

Rakasta mummoa saan nyt muistella ja kiittää. Asiasta suurempaa numeroa tekemättä hän arjessa rakasti, piti lähellään ja antoi anteeksi. Varmasti paljon kärsikin ja silti aina siunasi erotessamme Jeesuksen veren suojaan. Mummon ”salaisuus” valtameren kokoisena näyttäytyvään kärsivällisyyteensä ja rakkauteensa oli lienee läheinen suhde Vapahtajaan, Jeesukseen. Elämän myötä hän oli oppinut luottamaan siihen, että virren sanoin Vapahtajan luo voi mennä tappiot mukanaan, sellaisena kuin on. Nyt jälkeenpäin ymmärrän: mummo vaali lahjaksi saatua uskoa Vapahtajaan. Hyräili hänelle läheisiä virsiä, luki Raamattua ja kirjoitti itselleen ”voimalauseita” jaksaakseen elämän arjessa.

Meistä jokainen vanhenee ja on ajallaan muisteltavana ylisukupolvisessa ketjussa. Nyt täällä vielä ollessamme, meillä on mahdollisuus viettää aikaamme Vapahtajan seurassa, viedä sinne tappiommekin, ja siunaten lähettää toisiamme arjen tehtäviin. Olkoon arkesi siunattu!

Vanhusten viikon mietteissä kirjoitteli Kangasniemen seurakunnan diakonissa Eija Kuitunen

Kuva: Eijan ottama