Pieni liekki valon antaa

Kun yö on pimeä eikä päivänvaloakaan riitä tarpeeksi, sytyttelen kynttilöitä ulos lyhtyihin. Pieni liekki toivottaa tervetulleeksi, jos joku tahtoisi tulla luokseni. Tänne päin, ole hyvä, pieni liekki sanoo hiljaa. Tule vain, täällä sinua odotan.

”Pitäkää vaatteenne vyötettyinä ja lamppunne palamassa. - - Olkaa valmiit.” Jeesus rohkaisee odottamaan. Seisomaan portailla, lyhty kädessä, liekki palamassa, vyö kohdillaan. Jotta olisi valmis, kun odotuksen on aika päättyä.

Mutta kun katson elämääni, huomaan, että vyö onkin mennyt ihan solmuun ja liekkini on kovin vaatimaton. Eikä lyhtyni tai sydämeni olekaan aivan ehjä enää. On vain himmeä liekki, joka arkana lepattaa ja minä hetkenä tahansa hiipuu sammuksiin. Miten minä sitten pimeässä löydän mihinkään? Miten odotan valmiina, kun ei ole lamppua valaisemassa vieraalleni tietä? Hän vielä kompastuu ja lyö päänsä ovenpieleen. Ja kun niin toivoisin, että hänen olisi hyvä tulla minun luokseni. Olla ja viipyä ja täyttää kaipaukseni.

Mutta helposti odotukseni ontuu ja lyhtyni liekki lepattaa loppuun. Yritän olla valmiina mutta unohdan. Kilvoittelen mutta kaadun. Hapuilen hämärässä ja palelevin sormin yritän pitää toivoa yllä. Ja siinä, kun viimeinen tikku katkeaa käsissäni, minä putoan polvilleni ja parahdan: että lopulta minun pimeäni pysyy pimeänä, ellei hän, kaipaamani ja odottamani, tuo itse valoa tullessaan. Minun odotukseni on turhaa, ellei hän, vieraani ja Vapahtajani, tuo vapautusta mukanaan ja avaa solmuja, joihin olen elämäni sotkenut. Sitten hän voi sytytellä tulet takaisin lyhtyihini ja kädellään varjella, etteivät myrskyt puhalla liekkejä enää sammuksiin.

Minun ei tarvitsekaan keksiä tulta itse. Saan tänäkin adventtina luottaa, että Jeesus, maailman valo, on minun lyhtyni. Hänen valostaan minunkin sydämessäni syttyy valo, pieni liekki. Sen varassa jaksan odottaa. Sen kajossa kuljen eteenpäin.

Ville Tikkanen, vt. kirkkoherra