Elämän helminauhaa

Helteisen päivän iltana istahdin kirkon edessä olevalle penkille ja katselin lähellä olevaa rakennusta tai sitä mitä siitä oli jäljellä. Se on rakennus, joka on merkinnyt minulle toiseksi eniten elämäni rakennuksista. Tärkein oli Lapinkangas, perheemme koti ja toiseksi tärkein seurakuntakoti. Molemmista olen joutunut nyt luopumaan. Luopuminen on harvoin helppoa. Kodista luopumista helpotti se, että sinne jäi asumaan minulle rakkaat ihmiset. 

Seurakuntakotia ei ole enää, se oli minulle rakas paikka vuosikymmenten ajan. Jäljellä on vain muistot ja niistä olen pujotellut helminauhaa. Sanotaan, että aika kultaa muistot, ei minun muistoistani monikaan ole kultainen, osassa on kultaus, osassa hopea reunus ja kaikissa Elämän Antajan opettama kiitollisuus. 

Helminauhan pujotuslankana toimi seurakuntakoti, sieltä lähdin lähes päivittäin eri puolille pitäjää työtehtäviin ja sinne palasin lopettelemaan päivän työt. Aamun varhaisina tunteina katselin työhuoneeni ikkunasta avautuvaa näkymää kirkkomaalle. Huokasin hiljaisen avunpyynnön työpäivän alkaessa ja hiljaisen kiitoksen työpäivän päättyessä Taivaan Isälle. 

Tuohon nauhaan olen pujotellut helmiksi kaikki ne ihmiset, jotka sain työssäni kohdata. Siunaavin ajatuksin heitä muistelen. Nöyränä ja kiitollisena ajattelen kaikkia niitä tehtäviä, joita sain seurakuntakodissa tehdä, sekatyöläisenä. Siellä sain tehdä paljon sellaista, mitä en koskaan edes kuvitellut saavani tai osaavani tehdä. 

Kauniina nauhana vuosien päivät helmenä kaikki ne muistoihin jäivät. Elämän päivien ketju on kallis, niistä ei yhdenkään kadota sallis….kaikista päivistä Jeesusta kiitä. 

Marja-Leena Kuitunen.