Tuulan mietteitä matkalle

Mietteitä matkalle 24.11.2021

Kerran kesäpäivänä alle kouluikäinen poika ilmestyi lapsiperheen ovelle ja sanoi: Minulla ei ole kavelia ja kuulin, että täällä asuu lapsia. Voisko ne leikkiä minun kanssa?- Kyllä se varmaan onnistuu, vastasi ovella seisova hämmentynyt perheen isä.

Isä kysyi: Mikä sinun nimesi on? Poika ei osannut sanoa nimeään. Hän selitti, ettei osaa lausua kaikkia kirjaimia. Hän osasi kuitenkin kirjoittaa nimensä.

En tiedä kuinka juttu jatkui. Se hävisi ruudustani. Mutta alku nosti kyyneleet silmiin. Nimittäin lapsen yksinäisyys ja pienet, suuret esteet ystävystymiselle. Ja hellyttävän rohkea yritys, jossa hän uskaltautui asettautua vaaraan tulla torjutuksi. Ja aukinaisuus kun hän kertoi omasta heikkoudestaan.

Väistämättä mieleen nousee myös ajatus: Kuinka monesti me aikuiset kamppaillaan samanlaisten asioiden kanssa. Torjutuksi tulemiset tekevät ajan mittaan helposti varautuneeksi. Heikkouksien määrä nousee ylitsepääsemättömäksi esteeksi. Pelko ja varovaisuus syrjäyttää elämän nälän.

Samantapaista arkuutta voi kokea myös kirkon ovella. Mitä siellä minusta ajatellaan? Leikkiikö ne minun kanssani? Osaanko käyttäytyä niin kuin pitäisi?

Itkettää oikeasti. Miten heikosti olemmekaan osanneet toivottaa jokaisen leikkiin mukaan! Miten vaikeasti ylitettäviä esteitä olemme kasanneet!

On aika purkaa esteitä ovilla ja sydämissä. On aika hypätä muurien yli. Olet lämpimästi tervetullut laulamaan hoosiannaa adventin kirkkoon!

Tuula Suuronen

Kuva: Tuija Hokkanen