Arkkipiispa Tapio Luoma vanhustenhoidon tilasta: ”Nyt on osuttu kipukohtaan yhteiskunnassa”

12.2.2019 13.29

Uutiset vanhustenhuollon tilasta ovat herättäneet arkkipiispa Tapio Luomassa kysymykseen siitä, pidetäänkö vanhuksia yhteiskunnassa enää kiinnostavina, ainutlaatuisina ihmisinä.

 

Arkkipiispa Tapio Luoma ottaa suomalaisia puhuttaneeseen asiaan kantaa. 

– Asian saama huomio kertoo siitä, että nyt on osuttu kipukohtaan yhteiskunnassamme. Kysymys on enemmästä kuin pelkästä poliittisesta kiistelystä vaalien alla. Tämä on meidän yhteinen asiamme, joka on ratkaistava kestävällä tavalla, sanoo Luoma.

Luoma nosti vanhuuden arvostuksen esille viime sunnuntain twaarnassaan eli Twitter-saarnassaan. Siinä Luoma totesi, että ”Vanhuutta on syytä syvästi kunnioittaa, sillä se luo välttämättömän taustan niin lapsuudelle, nuoruudelle kuin aikuisuudellekin. Ilman vanhuuden tajua emme pysty näkemään riittävän kauas tulevaan.”

Mitä halusit tällä sanoa?

– Keskustelu vanhustenhoidosta tuntui istuvan kynttilänpäivän evankeliumiin, jossa vanha Simeon ottaa pienen Jeesus-lapsen syliinsä. Ihminen ei synny tyhjiöön vaan yhteisöön, jonka identiteettiä ja kokemusmaailmaa kantavat mukanaan ennen kaikkea sen vanhimmat jäsenet. Jos nuoremmat sukupolvet eivät arvosta vanhuutta, heidän kyvystään nähdä tulevaan ja rakentaa sitä jää puuttumaan olennainen aikaperspektiivi ja riittävä kosketus jatkumoon, jossa he itse elävät, Luoma vastaa.

Sitten Luoma pääsee vauhtiin. Vaikka hän ei ole aiemmin ottanut kantaa vanhustenhoidon tilaan, se ei tarkoita, etteikö hänellä olisi asiasta sanottavaa.

– Vanhustenhuollon puutteet viestivät ongelmista asennoitumisessa ikäihmisiin ja muihin erityistä tukea tarvitseviin lähimmäisiimme. Pahimmillaan herää kysymys, pidetäänkö vanhuksia ylipäätään enää kiinnostavina, ainutlaatuisina ihmisinä, Luoma ihmettelee.

Luoman mukaan ikääntymiseen kuuluu luopuminen. Voimien ja terveyden heikentyessä ihminen joutuu kohtaamaan sen, ettei hän pysy enää entiseen tapaan muiden mukana.

– Samalla kasvaa kokemus ulkopuolisuudesta. Olenko enää hyväksytty, onko minulle tilaa muiden ajatuksissa? Jos tällaiset kysymykset sivuutetaan, eikä niihin vastata välittämisellä, se kertoo koventuvista asenteista, piittaamattomuudesta vanhuutta ja ikääntyneitä kohtaan.

Säällinen yhteiskunta pitää huolta vanhuksista

Suomessa on oivallettu, että vanhusten määrä kasvaa ja samoin muistisairaiden määrä. Kuitenkin samaan aikaan on haluttu pyrkiä jopa miljardiluokan säästöihin hoivassa. Asiantuntijoiden viestiä siitä, että tämä ei ole mahdollista, ei ole haluttu kuulla tai otettu riittävän vakavasti. Ovatko yhteiskunnan prioriteetit oikeat? Pitäisikö meidän oivaltaa, että inhimillisyys vaatii rahaa ja olla valmiita maksamaan siitä veroja?

– Oikeuden ihmisarvoiseen vanhuuteen, hyvinvointiin, turvalliseen arkeen ja osallisuuden tunteeseen tulee säilyä elämän loppuun asti. Mielestäni inhimillinen, säällinen yhteiskunta on sellainen, joka pitää huolen, että keinot siihen löytyvät. Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa verotus on toimiva keino varmistaa asianmukainen hoito, Luoma sanoo.

Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa verotus on toimiva keino varmistaa asianmukainen hoito.

Arkkipiispa muistuttaa vanhusten kohtelun nousevan esille myös Raamatussa.

– Vanhenevan ihmisen tunnot tulevat esiin vaikkapa psalmissa 71: ”Kun nyt olen vanha ja harmaapäinen, älä hylkää minua, Jumala.” Kuopion piispa Jari Jolkkonen muistutti äskettäin, että kymmenestä käskystä neljäs, ”kunnioita isääsi ja äitiäsi”, puhuu alun perin nimenomaan vanhustenhuollosta.

Kirkon pitää nostaa asioita esille

Tapio Luoman mukaan väestön ikäjakauma, kotona asuvien vanhusten määrän kasvu, omaishoitajien määrän lisääntyminen ja muistisairaiden kasvava joukko näkyvät seurakuntien työssä. Tiivis yhteydenpito omaisiin ja sosiaali- ja terveysviranomaisiin ovat arkea kirkon diakoniassa.

– Yksin kotona asuu yhä huonokuntoisempia vanhuksia. Diakoniatyöntekijät kertovat, että turvattomuus, arvottomuuden tunne ja ahdistus tulevat usein esiin kotikäynneillä. Diakoniassa on havaittu myös hoitolaitosten henkilökunnan, kodinhoitajien ja omaishoitajien jaksamisen ongelmat. Hoivatyö on nykyisellään monesti niin vaativaa, ettei alalle enää välttämättä hakeuduta entiseen tapaan, arkkipiispa toteaa.

Hän lisää, että yhteiskunnan kahtiajakautuminen ja eriarvoistuminen näkyvät ikäihmisten parissa.

– Monet eläkeläiset ovat pienituloisia ja joutuvat turvautumaan seurakuntien ruoka-apuun. Ikäihmisten päihdeongelmat lisääntyvät. Haasteena on löytää apua tarvitsevat, sillä monien on vaikea pyytää apua.

Kirkolla on Luoman mukaan monenlaista toimintaa vanhuksille ja vanhusten kanssa. Seurakunnat järjestävät eläkeläiskerhoja, leirejä, retkiä, kotikäyntejä, matalan kynnyksen paikkoja, vapaaehtoistoimintaa ja kuorotoimintaa, lapsi-isovanhempitoimintaa ja varamummo ja -pappa toimintaa.

– Osallisuuden tunteen kannalta yhteys eri sukupolvien välillä tuntuu minusta erityisen tärkeältä.

– Kirkon on pyrittävä vaikuttamaan muuhun yhteiskuntaan, sen asenteisiin ja rakenteisiin. Viranomaisyhteistyötä – ja yhteyksiä esimerkiksi juuri hoitolaitoksiin – tulee vahvistaa. Kun havaitaan epäkohtia, ne tulee ottaa esille rohkeasti ja hienotunteisesti. Eikä pidä unohtaa myöskään sitä hyvää työtä, jota hoitolaitoksissa koko ajan tehdään vanhusten parissa.

Rakkaus näkyy huolenpidossa

Juuri nyt Luoman mielestä on yhteiskunnan päättäjillä ja hoidon järjestäjillä ja toteuttajilla erityinen vastuu akuutin tilanteen korjaamisesta.

– Jos havaitaan laiminlyöntejä, niihin on puututtava välittömästi. Jos tehdään virheitä, ne on korjattava pikaisesti. Kiinnostunutta ja arvostavaa suhtautumista ikääntyviin ja muihin erityistä tukea tarvitseviin ihmisiin ei voi myöskään kokonaan ulkoistaa päättäjien tai hoitolaitosten vastuulle. Se on jokaisen, myös meidän tulevien vanhusten asia.

Diakoniatyöntekijät kertovat, että turvattomuus, arvottomuuden tunne ja ahdistus tulevat usein esiin kotikäynneillä.

Arkkipiispan mukaan vastuu vanhuksista ulottuu omaisia ja viranomaisia laajemmalle.

– Eikö rakkaus ole käytännössä sitä, että välittää ja pitää huolta? Ja mitä yhteiskuntaan tulee, eikö sielläkin vastuu lopulta ulotu myös omaisia ja viranomaisia laajemmalle, meihin jokaiseen? Kuten sanottu, kiinnostunutta ja arvostavaa suhtautumista ikääntyviin ja muihin erityistä tukea tarvitseviin ihmisiin ei voi ulkoistaa pelkästään lähimpien omaisten, päättäjien tai hoitolaitosten vastuulle. Se on jokaisen, myös meidän tulevien vanhusten asia, hän muistuttaa.

Luoma arvioi, että vuosia jatkunut keskustelu vanhusten kohtelusta näkyy konkreettisesti siinä, mitä monet vanhukset ajattelevat omasta elämästään.

– Elämänlaadun heikkenemisen myötä turvattomuuden ja arvottomuuden tunne kasvavat. Diakoniatyöntekijöiden mukaan elämän päättymistä – ja päättämistä – pohditaan yksinäisten vanhusten parissa paljon.

KIRKKO JA KAUPUNKI-lehden haastattelu

Teksti: Pauli Juusela Kuva: Roni Lehti/Lehtikuva

« Uutislistaukseen