Uutislistaukseen

Perhe- ja peruspalveluministeri Annika Saarikon teksti Kirkon diakoniarahaston 50-vuotisjuhlajulkaisussa Toivoa ja täsmätukea

Perhe- ja peruspalveluministeri Annika Saarikko. Kuva: Laura Kotila, valtioneuvoston kanslia

Lähtöajatukseni perheitä koskevissa päätöksissä on ”Kun kodeissa voidaan hyvin, koko Suomi voi hyvin.” Globaali-ilmiöiden pyörteissä meidän pitää pystyä tekemään kodin kokoista politiikkaa. Tuo ajatus velvoittaa päättäjien lisäksi laajasti kaikkia. Suomi voi menestyä vain, jos hyvinvoinnin lisäksi kannamme huolta itsestämme ja läheisistämme. Meillä ei ole varaa kääntää kenellekään selkää. Tarvitsemme sekä lähimmäisenrakkautta että lähimmäisvastuuta. Jokaisen pitää voida kokea pärjäävänsä.

Aina vain yksilökeskeisemmässä ajassa ‒ ajassa, jossa moni kokee osattomuutta sukupolvesta toiseen ‒ välittäminen, lähimmäisenrakkaus ja toisista vastuun kantaminen ovat yhteiskunnan selviämisen kannalta välttämättömiä antiteesejä. Lähimmäisenrakkaus ja -vastuu ovat myös oman hyvinvoinnin takuita. Jokainen meistä voi milloin tahansa menettää kaiken.

Hyvinvointia voidaan edistää vaikuttamalla sitä määrittäviin tekijöihin, joista tärkeimpiä ovat elinolot ja sosioekonomiset tekijät. Hyvinvointia ja terveyttä edistävien elintapojen omaksuminen edellyttää riittävää toimeentuloa, vapaa-ajan ja työn välistä tasapainoa, turvallisia työ- ja asumisoloja, osallisuuden, pystyvyyden ja mielekkyyden kokemusta sekä psyykkistä hyvinvointia. Suomalaisten hyvinvointia ja kansanterveyttä rakennetaankin joka päivä kaikilla yhteiskunnan sektoreilla, ei ainoastaan sosiaali- ja terveysalalla.

Hyvinvoinnin takaajana kirkon diakoniatyöllä on korvaamaton rooli. Diakoniatyö on monelle myös taloudellisen toimeentulon näkökulmasta se viimeisin toivon ranta. Kaikista heikoimmilla oleville se on ovi, joka aina avautuu ja jossa ihmistä katsotaan silmiin. Diakoniatyö vahvistaa ihmisen voimavaroja hänen omassa arjessaan. Sen monimutkaisempia eivät lopulta ole hyvinvoinnin avaimet.

Kirkon diakoniatyö on kautta vuosikymmenten ollut merkittävä osa suomalaisten hyvinvointia ja osallisuutta. Diakonia on kehittynyt ja muuntunut suomalaisen yhteiskunnan mukana, ihmisten kulloisiinkin tarpeisiin vastaten. Se on eräänlainen yhteiskunnan sosiaalinen peili. On ollut ajanjaksoja, jolloin diakoniaa on tarvittu hyvinkin kipeästi ja akuutisti ihmisten tukemiseksi. Kuntien sosiaalityö ja seurakuntien diakoniatyö ovat monilla paikkakunnilla toimineet vahvasti yhdessä kaikkein vaikeimmassa asemassa olevien ihmisten auttamiseksi.

Toisina ajanjaksoina diakonia on saanut enemmän tilaa kehittyä omana erityisalueenaan. Kun suomalainen sosiaali- ja terveydenhuolto vahvistui, kirkon sosiaalinen työ sai mahdollisuuden kiinnittää enemmän huomiota ulkomaille. Kirkon Ulkomaanavun vakiintuminen 1960-luvun puolivälissä synnytti kansainvälisen diakonian, jonka työ on ollut tuloksekasta: Kirkon Ulkomaanapu on nyt Suomen suurin kehitysyhteistyöjärjestö ja toiseksi suurin humanitaarisen avun antaja.

Erityisesti 1990-luvun laman myötä korostui vahvasti diakoniatyön rooli suomalaisen hyvinvointivaltion aukkojen paikkaajana. Diakonian ytimessä on kirkkojärjestyksen sanoin auttaa ihmisiä, ”joiden hätä on suurin ja joita ei muulla tavoin auteta”. Viime vuosina diakonia on tehnyt hyvin merkittävää työtä esimerkiksi maahanmuuttajien tukemisessa. 100-vuotias Suomi ja 50-vuotias Kirkon diakoniarahasto ovat kulkeneet pitkän matkan yhdessä. Kun katson tulevaisuuteen, toivon molempien tekevän paljon työtä sen eteen, että suomalaisen yhteiskunnan eriarvoistumista pystytään torjumaan entistä tehokkaammin.

Pääministeri Juha Sipilän hallituksen kärkihankkeessa ”Terveyden ja hyvinvoinnin edistäminen ja eriarvoisuuden vähentäminen” rahoitetaan valtionavustuksilla hyvien käytäntöjen levittämistä ja juurruttamista. Yksi kärkihankkeeseen valituista hyvistä käytännöistä on Yhteinen keittiö ‒ kaikille tarkoitettu matalan kynnyksen toimintamalli, jossa esimerkiksi yhdessä kokkaamalla ja syömällä luodaan hyvinvointia ja yhteisöllisyyttä. Joskus parhaimpia ideoita ovat ne kaikkein yksinkertaisimmat ‒ kun palataan perusasioiden äärelle, yhteiseen pöytään.

Malli perustuu yhdessä tekemiseen; mukana on paikallisia seurakuntia, kaupunkeja ja kuntia, sairaanhoitopiirejä, oppilaitoksia ja yhdistyksiä. Kirkkohallituksen kokoama konsortio mallintaa viiden pilotin avulla Yhteisen keittiön peruselementit, jonka jälkeen toimintamalli on tarkoitus ottaa käyttöön kaikissa tulevissa maakunnissa. Tavoitteena on lisätä ihmisten osallisuutta ja vähentää yksinäisyyttä. Tällaisten yhteistyömallien rakentaminen sopii mitä mainioimmin diakoniantyön toimenkuvaan ‒ yksin tekemisen aika on ohi!

Turun arkkihiippakunnan piispa Kaarlo Kalliala kertoi avauspuheenvuorossaan Kirkon diakonian päivillä Turussa 22.9.2016 diakoniabarometrin tuloksesta, jonka mukaan ”diakoniatyöntekijät itse pitävät nykyisin työnsä esikuvana verkostoituvaa kumppanitoimijaa, joka etsii ja kehittää uusia toimintatapoja ja puolustaa oikeudenmukaisuutta”. Yhteisen keittiön tulevaisuus näyttääkin diakoniatyön näkökulmasta valoisalta, sillä Kallialan kiteytyksen mukaan diakonian ensisijainen tarve ei vastaisuudessa ole suorassa auttamisessa vaan välittämisen organisoinnissa: ”Tämä tarkoittaa kansalaisaktiivisuuden, vapaaehtoistoiminnan ja seurakuntalaisvastuun yhteistyötä julkisen ja yksityisen palvelutuotannon kanssa. Se tarkoittaa myös sellaista yhteistä työtä kolmannen sektorin erilaisten toimijoiden kanssa, jossa kumppanuuksissa ja konkreettisessa yhteistyössä haetaan suurempaa vaikutusta, jotta apua ja tukea tarvitsevat tulevat autetuiksi ja tuetuiksi.”

Tämä työ on äärimmäisen tärkeää ja tervetullutta, sillä suomalaisen yhteiskunnan ongelmaksi on muodostumassa paitsi hyvinvoinnin, myös osallistumisen vahva jakautuminen eri väestöryhmien välillä. Aktiivisimpia osallistujia ovat hyvin toimeentulevat, koulutetut ja vanhemmat ikäluokat. Yksinäisyys puolestaan kasaantuu jo muutenkin vaikeassa asemassa oleville ihmisille. Onkin ilmeistä, että juuri osallistumisen ja osallisuuden kysymykset on tarpeen nostaa entistä näkyvämmin osaksi hyvinvointivaltion, -maakunnan ja -kunnan kehittämistä.

Jotta sote-uudistuksen tavoite kaventaa ihmisten välisiä hyvinvointi- ja terveyseroja toteutuu, on kuntien ja maakuntien tehtävä tiivistä yhteistyötä paitsi keskenään, myös ison paikallisen ja alueellisen toimijajoukon kanssa. Seurakuntien ja järjestöjen merkitystä ei tässä voi korostaa liikaa. Ajankohta uudenlaiselle otteelle on mitä parhain, onhan itsenäisen Suomen juhlavuoden teemana osuvasti ja kannustavasti: yhdessä. Tätä yhdessä tekemistä korostaen onnittelen lämpimästi 50-vuotiasta Kirkon diakoniarahastoa ja toivotan sille menestystä tärkeässä työssään.

Annika Saarikko
perhe- ja peruspalveluministeri

 

 

2018-01-05 09:17:35.0