Mietteitä matkalle

Kansakoulun neljännellä luokalla olin urheilu-urani huipulla. Voitin koulun joka syksyiset urheilukilpailut, joissa lajeina oli pikajuoksu, pallonheitto, pituus- ja korkeushyppy. Luokkatoverit kantoivat kultatuolissa. Mahalasku tuli tuota pikaa. Oli lähdettävä edustamaan koulua isommalle areenalle.

Korkeushyppyä olin harrastanut kotona isäni tekemillä yksinkertaisilla välineillä. Kakkosneloset tolppina ja välissä lenkura rima. Alastulopaikkana oli peltomaa ja tyylilajina saksihyppy. Sillä  tyylillä pärjäsi koulun omissa pikkuympyröissä, mutta isolla stadionilla meno oli toista. Riman yli olisi pitänyt osata hypätä kierähtämällä. Riman takana kun oli kovan multapohjan sijaan paksu pehmeä patja. Tulokseni oli onneton verrattuna normaaliin. Saksaamalla rima tuli takajalan mukana. Hävetti. Nolotti. Olo oli apea ja katse painui maahan. Opettaja koulussa ei ymmärtänyt, kuinka saatoin hypätä niin huonosti. En täyttänyt odotuksia. Enkä saanut suutani auki kertoakseni, mistä epäonnistuminen johtui.

Elämän matkan varrella samanlaiset tunnelmat ovat kertautuneet moneen kertaan. Epäilemättä ne ovat tuttuja monelle muullekin kangasniemeläiselle. Terveen elämänmaun pilaa heikko itsetunto, suorituskeskeinen ympäristö, kannustuksen ja myönteisen palautteen puute. Itseänsä ja kokemusmaailmaansa on kovin vaikea muuttaa, mutta korvaavia kokemuksia ja lääkettä haavoihin on löydettävissä.

Jumalan armo on sellainen perusjuttu, josta toivoisi jokaisen löytävän elämänvoimaa. Oikeastaan armon lähde aukeneekin vain sille, joka ei ole ylittänyt rimaa. Sille, joka aina pärjää, voittaa ja suoriutuu, armo ei tahdo sanoa mitään.

Armo on sitä, että Jumala ottaa lähelleen niin kuin hyvä isä ottaa kilpailussa epäonnistuneen lapsensa ja lohduttaa. Isä rakastaa, vaikkei tulosta olisi syntynyt ollenkaan. Isä rakastaa, vaikkei olisi uskaltanut yrittää. Taivaan Isän rakkaus ei ole ehdollista. Hän ei rakasta suoritusten ja  menestyksen perusteella. Armoa ei voi ansaita. Jumalan rakkaus on lahja.